sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Thor: Ragnarök viihdyttää oivallisesti

Marvel-sarjakuvien Thor on saanut jo kolmannen oman elokuvan, jonka alaotsikkona on tällä kertaa Ragnarök. Kaikki viikinkimytologiaa tuntevat tietävät, että sen tulisi tarkoittaa melkoista täystuhoa. Kova on ainakin yritys Helalla (Cate Blanchett), joka saapuu Asgardiin. Hän sattuu olemaan Thorin (Chris Hemsworth) ja Lokin (Tom Hiddleston) isosisko ja omasta mielestään – no tavallaan kyllä ihan virallisestikin – Odinin (Anthony Hopkins) kruununperijä Asgardissa. Ainut ongelma on se, että hän sattuu olemaan kuoleman jumalatar ja todellinen bitch. Häneen verrattuna adopoitu pikkuveli Loki, josta on ollut isojakin ongelmia aiemmissa elokuvissa, on harmiton pikkupoikamainen kiusankappale.


Thorilla on Asgardin pelastamisessa joitakin teknisiä ongelmia. Ensiksikin Hela murskaa hänen vasaransa. Toiseksi hän joutuu oudolle planeetalle nimeltä Sakaar, jota hallitsee gladiaattoritaisteluita rakastava ajattelultaan hieman yksinkertainen suurmestari (Jeff Goldblum). Sinne hänet toimittaa koko ajan pullo kädessä viihtyvä nainen, joka paljastuu valkyriaksi (Tessa Thompson). Thor joutuu gladiaattoriareenalle taistelemaan vanhoista kuvioista tuttua Hulkia (Mark Ruffalo) vastaan, mutta tästä tuttuudesta sen paremmin kuin hyvistä väleistäkään ei välttämättä ole taistelussa selviämisessä mitään apua. Ei silti hätää – kun maailma, tai ainakin Asgard, on pelastettava, se on pelastettava.

Jos pitäisi kuvata Thor: Ragnarök -elokuvaa yhdellä sanalla, se olisi ”viihdyttävä”. Se on hauska, siinä on toimintaa, joka… no, toimii. Se pistää asiat hyvällä tavalla överiksi heti alusta alkaen, kun Thor roikkuu kahleissa tulidemoni Surturin (Clancy Brown) edessä. Ohjaaja Taika Waititi on sanonut, että mietti elokuvaa tehdessään, miten kuusivuotias tekisi. Se näkyy lopputuloksessa: elokuva on kuin valtava leikki, jossa sankari selviää kaikesta, mielikuvitusta ei kummemmin sensuroida eikä mikään ole turhan vakavaa. Eläköön lapsenmieli!


Kuten jo todettu, sankarilla on tässä tarinassa riittävä vastus. Hela on esimerkillinen pahis, yksiulotteinen tosin, mutta menköön tällä kertaa. Annan senkin anteeksi, ettei Hela oikeastaan ole Thorin ja Lokin sisar. Marvel-sarjakuvissa hän on Lokin tytär, kuten hänen esikuvansa Hel on viikinkimytologiassa. Thor yrittää siis oikeastaan pysäyttää veljentyttärensä. Mutta veemäinen isosisko on ehkä kuitenkin asetelmana coolimpi kuin setäänsä vastaan kiukutteleva kuoleman jumalatar. Ei olisi tarpeen sanoa, mutta sanon kuitenkin: Cate Blanchett on Helana aivan ihastuttava.

Aiemmissa Thor-elokuvissa on ollut keskeisenä teemana Thorin suhde veljeensä Lokiin. Aiemmat elokuvat nähnyt voi seurata, miten veljeksillä nyt menee. Ei voi välttyä ajattelemasta, että pojat ovat poikia. Saattaa olla, että Thor osaa antaa takaisin hieman paremmin kuin aiemmin.


Aiemmista Thor-elokuvista tuttu Jane Foster (Natalie Portman) ei ole mukana tässä elokuvassa. Joku elokuvasta kirjoittanut väitti valkyrian hahmoa Thorin uudeksi rakastetuksi – tai taisi olla itse asiassa rakastajattareksi – mutta en oikeastaan sanoisi hänen olevan kumpaakaan. Ilmassa on hetkellisesti jotain, mutta se ei johda mihinkään konkreettiseen. Eikä tarvitsekaan. Kuka ehtisi maailmaa pelastaessaan vielä naisia vietellä? Ehkä tällä valkyriallakin oli jotain muuta mielessä, sillä hän vaikutti kyllä sellaiselta luonteelta, että jos olisi Thorin halunnut, olisi tämän ottanut.


Moni katsoja varmaan ottaisi Thorin mielellään. Chris Hemsworth on käynyt taas pari kertaa salilla ennen kuin kuvaukset ovat alkaneet. Jos lihaksikas kroppa miellyttää, elokuvan voi katsoa vaikka vain sen takia. Mutta onneksi jotain on tarjolla niillekin, joilla on toisenlainen maku. Vähän niin kuin jokaiselle jotakin… kiva kiva. Oikein kiva!

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Ovatko herkkä ja vahva vastakohtia?

Uusimmassa MeNaiset-lehdessä (43/2017) naiset kertovat siitä, millä sanoilla he kuvailevat itseään. Juttu liittyy lehden kampanjaan, jossa halutaan kiinnittää huomiota tapaan puhua naisista. No, ihan kiva juttu kai, minusta tosin aihe on kiinnostava ihan vain siitä näkökulmasta, miten ihmiset näkevät itsensä aivan sukupuolesta välittämättä.

No, kiinnostavaa jutussa oli kommentti, jossa yksi kampanjakasvona oleva, Henna Valkeamäki, kertoo, että ”nainen voi olla ihan mitä haluaa ja millainen vain, herkkä tai vahva”. Ajatus on tietysti ihan niin kuin sen kuuluukin olla, jokaisen pitäisi saada olla sellainen kuin on. Itseni silmiin pisti kuitenkin tuo ”herkkä tai vahva”. Jatko ei ole millään tavalla kritiikkiä Valkeamäkeä kohtaan tai ketään muutakaan, joka käyttää näitä ominaisuuksia jotenkin vastakohtina, asia vain mietityttää minua.

Aika usein herkkyyttä ja vahvuutta pidetään vastakohtina. Mutta sehän tarkoittaisi sitä, että jos olet herkkä, et voi olla vahva. Vähän niin kuin että jos olet pitkä, et voi olla yhtä aikaa lyhyt. Minusta herkkyys on kuitenkin omanlaistaan vahvuutta - nämä ominaisuudet eivät sulje toisiaan pois. Herkkä ihminen uskaltaa kokea asiat sellaisina kuin ne ovat, ottaa vastaan vaikeitakin tunteita, eikä sivuuta niitä.

Herkän vastakohta olisi minusta kai lähinnä tunteeton, sellainen, jolta puuttuu herkkyys aistia asioita. Vahvan vastakohta puolestaan on heikko. Se on sellainen, jonka voi rikkoa ja joka ei tule millään enää ehjäksi. Vahva ihminen on sellainen, jota voi satuttaa mutta jota ei voi nujertaa. Vahvuus on sitä, että kestää sen, mitä elämä tuo tullessaan, oli se hyvää ja kaunista ja jotain muuta.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Kyllä pitää olla huolissaan

Pitkään aikaan en ole paljoa muuta ns. televisiosta katsellut kuin Game of Thronesin uudet jaksot. Nyt on tullut kuitenkin nettipalveluista jotain katsottua, jopa suorana katsoin ensimmäisen jakson Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmaa. Se sopii minulle kuin nenä päähän, sillä olen koko elämäni ajan ollut huolissani milloin mistäkin. Melkein luulen, että ohjelmaformaatin keksijät ovat vakoilleet minua ja saaneet sillä tavoin idean ohjelmaansa. Lisäksi ihmettelen, ettei minua ole pyydetty ohjelman tekijätiimiin. No syynä ehkä on se, että minun on vaikea useinkin vastata itse omiin pitääkö olla huolissaan? -kysymyksiini. Mutta jos tarvitsette hyvää toisaalta-toisaalta-ajattelua, täältä sellaista löytyisi.

Harmi että tämän tuotantokauden kysymykset on jo valittu ja mitä ilmeisimmin myös ohjelmat on jo kuvattu. Tajusin liian myöhään lähettää omia huolenaiheitani tarjolle. Olisi ollut niin kiva, kun joku muu olisi antanut vaikkapa näihin vastaukset:

1) Pitääkö olla huolissaan, kun jääkaapissa palaa valo, vaikka sen ovi on kiinni? (Lisähuomautus: en saanut valonpalamista selville sillä tavalla, mitä nyt kuvittelet.)
2) Pitääkö olla huolissaan, kun yhä useammin ei enää pätkääkään kiinnosta, mitä muut minusta ajattelevat?
3) Pitääkö olla huolissaan, kun haluaa tehdä päiväkävelynsä hautausmaalle?
4) Pitääkö olla huolissaan, kun on asettanut elämässään itselleen vain kaksi tavoitetta eikä kumpikaan niistä liity työ- eikä perhe-elämäään (no, sort of ei liity)?
5) Pitääkö olla huolissaan, kun miettii selviävänsä Lontoon-matkasta yhdellä tai korkeintaan kahdella teatterikäynnillä?
6) Pitääkö olla huolissaan, kun nelikymppisenä vaihdoin saunasiiderin saunaolueen?
7) Pitääkö olla huolissaan, kun ei tunnu, että pitäisi olla jostain huolissaan?

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Miksi intoilen Game of Thronesista yhä vaan?

Taas on maailmalla vouhkattu urakalla Game of Thronesista, jonka seitsemäs, toiseksi viimeinen tuotantokausi päättyi toissapäivänä. On helppoa lähteä mukaan intoiluun, jota harrastetaan kaikissa maanosissa. Oikeastaan intoilussa kuuluu olla mukana, jos haluaa olla cool. Ja kun intoilee toisten kanssa ja keskittyy varomaan sitä, ettei kukaan ehdi spoilata uusinta jaksoa ennen kuin on itse sen onnnistunut näkemään, ei enää muista kyseenalaistaa sitä, onko sarjassa vouhkaamista. No, sanoisin, että on.

Luotan siihen, että koska uskalsit alkaa lukea tätä tekstiä, ymmärrät, että tässä saatetaan spoilata jotain sellaiselta, joka ei ole vielä katsonut uusinta tuotantokautta loppuun. Sitten eteenpäin.

Lyhyesti, en odottanut seitsemänneltä kaudelta kovin paljon. Tai no, odotin himmailua. En tiedä, ehkä se jonkun mielestä sellaista olikin, mutta minä olin innoissani ja kauhuissani ja ties mitä kautta katsoessani. Sain kokea suuria tunteita, joita odotankin, kun katson eeppistä fantasiaa. Sellaisia, joihin menee mukaan, vaikka välillä oikeudenmukaisuuden pohdinnan pateettisuus iskee kovaa vasten kasvoja. Miksi olen yhä niin innoissani?

1. Game of Thronesin henkilöhahmot ovat ilkeällä tavalla moniulotteisia. Ne, joita ensin inhoat, tulevat sinulle rakkaiksi. Ne, jotka vaikuttavat viattomilta tai typeriltä uhreilta, tulevat vahvoiksi. Ne, jotka ovat hyväsydämisiä, tulevat julmiksi. Käsi ylös, joka joskus elämässä ennen Game of Thronesia olisi sanonut, että tottakai siskolleen lapsia siittävä mies on joku, joka ymmärtää, mikä on oikea ja mikä väärä teko. Käsi ylös, joka uskoi, että typerä teini, joka rakastui maailman vähiten rakastettavaan poikaan, voisi raiskauksen ja muun elämänsä paskan jälkeen olla niin vahva, että pystyy huijaamaan koko tarinan kierointa miestä. Käsi ylös, joka olisi uskonut, että pikkutyttö tappolistan kanssa on jotain sympaattista.


2. Game of Thrones on yllättävä – ja toisaalta täysin ennalta-arvattava. Yllättävä se on silloin, kun pitkän aikaa on ollut rauhallista. Kaikki juonittelevat, mutta mitään muuta ei tapahdu. Juuri silloin takavasemmalta tulee joukkomurha. Seitsemännen kauden viimeisessä jaksossa ei puolestaan tapahtunut mitään yllättävää. Oli aivan selvää, että näemme kuolleista nousseen lohikäärmeen. Oli aivan selvää, että Jon Snow päätyy tätinsä kanssa vuoteeseen. Niinpä tietysti -hetkellä saattoi valita kauhistuksen tai innostuksen. Tai molemmat yhtä aikaa. Jotenkin kummasti sarja on käsikirjoitettu niin, että kaikki sekin, minkä arvaa tapahtuvaksi, raastaa sielua.

3. Game of Thrones rasittaa positiivisella tavalla ihmisen muistia, panee aivot raksuttamaan. Tuo henkilö sanoi tuolle toiselle noin. Kuinka kauas taaksepäin se viittaa? Kolmannelle kaudelle? Vielä aiemmas? Itselläni ei pysy tämä hallinnassa, mutta eipä se mitään.

4. Jos elämässä ei muutoin ole jännitystä, kerran viikossa saa sydän kurkussa jännittää, pysyykö oma suosikkihahmo hengissä. Olen kohtuullisen luottavainen Deaneryksen ja Tyrionin suhteen mutta… Älkääkä nyt sitten tappako Sansaakaan, sillä hänestä on tullut niin kova, ettei voi muuta kuin ihailla. Niin, Sansa on minulle itselleni täysi yllätyssuosikki (ks. kohta 1).


5. Lohikäärmeet vaan ovat ihan parhaita! Keksikää coolimpi eläin! Ette pysty!

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Amatsonien kasvatti viihdyttää ylipitkänäkin

Sarjamme ”Keski-ikäinen yrittää tutustua supersankarielokuviin” jatkuu, vuorossa Wonder Woman. Myönnän auliisti, etten oikeastaan tiennyt tästäkään ihmeellisestä naisesta mitään ennen uusimpaan hänestä tehtyyn filmatisointiin tutustumista, paitsi tietenkin sen, että hän on jollain tapaa kerrassaan – no, ihmeellinen.

Eipä hätää, mitään ei tarvitse tietääkään, sillä elokuva taustoittaa päähenkilönsä tarinan varsin perusteellisesti – tai käyttää tähän taustoitukseen ainakin valtavasti aikaa. Diana (Gal Gadot) on elänyt amatsonien seurassa koko salatun asuinpaikan ainoana lapsena. Dianan äiti, amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ei tahdo, että tytär saa soturikoulutuksen, mutta Diana itse tuntee suurta vetoa opiskella taistelun saloja. Niinpä hänestä lopulta tuleekin soturinainen.


Sitten amatsonien maailmaan saapuu häiriötekijä: mereen syöksyy mies lentokoneessa. Ja häntä jahtaavat saksalaiset. Diana pelastaa miehen hukkumiskuolemalta, ja käy ilmi, että tämä on Steve Trevor (Chris Pine), vakooja. Samalla amatsoneille selviää, että ihmiset käyvät sotaa, jossa on melkein koko maailma mukana. Amatsonit uskovat, että kaiken takana on ilman muuta sodanjumala Ares. No, tietenkin Diana lähtee pelastamaan maailmaa mukanaan kuuluisa miekka nimeltä ”Jumalantappaja”.

Steve Trevorille valkenee pian, että Dianalla todella on taistelutaitoja ja lopulta hänelle valkenee sekin, että Ares on kuin onkin olemassa, eikä vain ihmetaitoja osaavan naisen haihattelua. Siinä välissä naureskellaan sille, miltä amatsonien kasvatti näyttää Lontoossa, ihmetellään, kuinka Diana taistelee ylivoimaisesti millaista vihollismäärää vastaan tahansa ja vähän rakastutaankin (tulisempaa olisi voinut se rakkaus kuitenkin olla).


Massiivista maailmanpelastusta saadaan siis nähdä jälleen – ja kyllä, minua se ainakin viihdytti oikein hyvin. Monille tämä on varmasti myös naiselokuva, josta nautitaan juuri sen vuoksi, että siinä nainen pystyy väkivaltaan samalla tavalla kuin elokuvissa tyypillisemmin mies pystyy. Itse en oikein näe erityismerkitystä siinä, että päähenkilö on nainen – merkittävämpää on, että päähenkilön tarina on kiinnostava. Toki aktiiviset naishahmot ovat hyvä asia, mutta onhan heitä nähty. Itse asiassa Dianaa kiinnostavampi naishahmo on yksi tarinan pahiksista, Dr. Maru (Elena Anaya), joka kehittelee saksalaisille tappavia kaasuja. Nainen on oikeasti ilkeänoloinen hahmo, hyvä pahis siis.

Wonder Woman jaksoi siis hyvin viihdyttää minua, mutta on todettava, että sekin lankeaa ylipituuden syntiin. Sinänsä näyttävät taistelukohtaukset olisivat tehokkaampia, jos eivät olisi niin pitkiä. Samoin alun tapahtumat amatsonien asuttamalla saarella on kuten mainittuakin kuvattu liian pitkäkestoisesti. Vähemmälläkin olisi saatu kerrottua se, mikä on olennaista: mikä on Dianan tausta, kuinka hänestä tuli koulutettu taistelija, miksi Ares riehuu ja mikä on Jumalantappaja-miekka. Puoli tuntia naks vaan pois olisi ollut varsin hyvä ratkaisu.

Varsinaisen tarinan ympärillä on ohut kehystarina tai oikeastaan teaser, jossa Diana ihmettelee työhuoneessaan Louvressa vanhaa valokuvaa, jossa hän on elokuvan kuvaaman tarinan muiden sankareiden kanssa. Elokuva alkaa valokuvasta ja päättyy siihen. Se ei ole välttämättä olennaista, vaan se, että valokuva toimitetaan Wayne Enterprises -yhtiön autossa Wayne Enterprises -yhtiön salkussa. Ja me kaikkihan tiedämme, mitä se tarkoittaa. Minäkin voin olla amatööri supersankareiden kanssa, mutta en sentään niin amatööri. Jatkoa odotellessa siis.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Tarvitsenko minäkin mielikuvituspoikaystävän?

Uudet elämäntilanteet vaikuttavat jopa kirjallisuuteen, mitä tulee luettua, joskus tosin viiveellä. Elettyäni reilun vuoden niin sanottua sinkkuelämää (tässä tapauksessa se tarkoittaa kylläkin ainoastaan sitä, että olen parisuhteeton) kirjakaupassa osui käteeni Henriikka Rönkkösen kirja Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Vilkaisin pokkaria ja se näytti niin hauskalta, että ostin sen. Ja totta, sinkkuelämä todellakin naurattaa, ja juuri siksi, että siinä ei ole mitään nauramista. Se on monesti niin kamalaa, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin nauramalla itselleen. Onneksi rakastan sarkasmia muutoinkin.

Kirjansa alussa Rönkkönen kertoo teoksen olevan ”täyttä faktaa ja fiktiota”. Kokemukset ovat joko Rönkkösen itsensä, tuttujen tai mielikuvituskavereiden. Ja tämä onkin paras ratkaisu – yhdistellä oikeaa ja keksittyä ja saada aikaan hervoton tarina. Koska ei sillä ole mitään väliä, onko kaikki totta, kunhan tunnelma on aito. Ja onhan se, sillä Rönkkönen laittaa itsensä hauskasti likoon ihan täysillä, pelkäämättä sitä, että näyttäisi hölmöltä tai tyhmältä. Se on ihan kova temppu, sillä vaikka hän muistuttaakin siitä, ettei ole kokenut kaikkea, mistä kirjoittaa, lukija helposti lukee juuri niin, että hän kertoo omasta elämästään.

Rönkkönen hurvittelee täysillä sinkkunaisen miessuhteita. Mukana on mm. mies, jolta kirjan päähenkilö saa klamydian silmään, pienimunainen mies, joka on maailman paras rakastaja ja ihana mies, joka ei ymmärrä seksistä tuon taivaallista. Tekstin tyyli on ronskia ja saa tosiaan jopa minut välillä nauramaan ääneen. Jostain syystä minua huvitti erityisesti mm. tämä kohta, joka kuvaa rakastelua mainitun pienimunaisen miehen kanssa:

Akti koostui hieronnasta, suukottelusta, hyväilystä ja suuseksistä, ja vain osa siitä oli penetraatiota. Jarmo touhusi niin maan perkeleesti, että siinä ajassa, kun minä lipaisin hätäisesti vahingossa hänen silmäänsä, hän oli jotenkin käsittämättömän taitavasti käynyt läpi koko kehoni, saanut minulle kaksi orgasmia, hieronut hartiani, käyttänyt koirani ulkona, lämmittänyt saunan, pessyt pyykit, rakentanut talon ja tappanut karhun paljain käsin. Tunsin itseni mitättömäksi.

Tarinan miehet kuvataan ajoittain huvittaviksi tapauksiksi, mutta päähenkilö itse vasta huvittava onkin. Toisaalta hän analysoi varsin terävästi sitä, mitä mikin parisuhde opettaa, vaikkei siitä opista sitten välttämättä jääkään mitään käytäntöön kuin vasta pitkän ajan kuluttua, ja siltikin tapahtuu tietenkin lipsumista.

Myös se näkyy selvästi, että sinkkuus on matka itseen. Tämän voi allekirjoittaa: kun on yksin, on pakko miettiä, mitä oikeasti haluaa ja ajattelee asioista. Ja sen selviäminen voi viedä aikaa. Tässä Mielikuvituspoikaystävä jopa yllättää: se ei ole pelkästään kepeää naureskelua sinkun toilailuille vaan käsittelee yksin elävän ihmisen tuntemuksia koskettavastikin, ja oivaltavasti.

Toki Rönkkösen tyyli voi olla joillekuille liikaa, mutta itse arvostan suoraan puhumista enkä erityisemmin pidä asioiden kaunistelusta. Siksi on ihanaa lukea häpykarvahelvetistä ja peräreikämiehestä tai siitä, kuinka ramdom-panon kanssa ei mene aivan putkeen:

Kaikki oli nopeasti ohi, mutta se kesti silti liian kauan. Kumpikaan ei lauennut. Minä olin kuiva kuin pölypallero, ja hän ei tuntenut kumin läpi hirveästi mitään. Harrastimme seksiä muutamassa asennossa. Kondomissa oli verta kuivuneen emättimeni takia. Kaikki glamour oli jossain Cosmopolitanin sivuilla, ei minun asunnossani. Lisäksi pieretti.

Itselleni Mielikuvituspoikaystävä oli oikein miellyttävä lukukokemus. Kuten tiedämme, kipeille asioille ja töppäilyille on joskus hyvä nauraa. Ja jos en olisi sitä jo muuten tiennyt, nyt tietäisin: mitä villimpi sinkkuelämä, sitä vähemmän se on minun juttuni tässä ihan oikeassa elämässä.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Get Out – kivan häiriintynyttä kauhua

Kauhu on siitä jännä genre, että se on ehkä ainut lajityyppi, jota saatan mennä leffateatteriin katsomaan pelkän genren perusteella. Hulluahan se on, koska ei kaikki kauhu ole hyvää, mutta pelkäämisessä on jotain niin alkukantaista, että se kiehtoo. Tietenkään kaikki kauhu ei pelota tai kulje millään tavoin pitkin selkäpiitä. Jordan Peelen kirjoittama ja ohjaama Get Out kuuluu kuitenkin osastoon häiriintyneellä tavalla karmivaa kauhua. Siis ehkä sitä kaikkein parasta.

Chris (Daniel Kaluuya) pääsee vajaan puolen vuoden seurustelun jälkeen tapaamaan tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) vanhemmat. Chrisiä huolestuttaa, miten nämä suhtautuvat hänen ihonväriinsä, mutta Rose vakuuttaa, että he suorastaan rakastavat mustaihoisia. Tämä osoittautuukin tavallaan todeksi: Missy ja Dean Armitage (Catherine Keener ja Bradley Whitford) ovat kovasti kiinnostuneita afroamerikkalaisista, ja kuinkas ollakaan, heillä on monta mustaihoista palvelijaa. Itse asiassa kaikki heidän palvelijansa ovat afroamerikkalaisia.


Chris saa periaatteessa ystävällistä kohtelua, mutta jollain tavalla hän ei osaa rentoutua Rosen kotitilalla. Rosen perheen palvelijoissa on jotain outoa, he eivät vaikuta luonnollisilta ihmisiltä. Rosen äiti on myös tavattoman halukas hypnotisoimaan Chrisin, jotta tämä pääsisi eroon tupakasta. Lopulta Chris joutuukin hypnotisoiduksi aivan huomaamattaan.

Sitten asiat alkavat muuttua vielä oudommiksi. Tilalla on perinteiset juhlat, jonne tulee melkoinen joukko vieraita. Nämäkin vaikuttavat erityisen kiinnostuneilta Chrisistä, tosin erikoisella tavalla: yksikin vieraista puristelee noin vain kysymättä tämän hauista. Yhtä lukuun ottamatta kaikki vieraat ovat valkoihoisia. Tosin ainut mustaihoinen vieras (Lakeith Stanfield) aiheuttaa Chrisille vain lisäahdistusta. Hän näyttää jos mahdollista käyttäytymiseltään vieläkin oudommalta – ja pelottavammalta – kuin Armitagejen palveluskunta. Sitten alkaa olla jo liian myöhäistä lähteä karkuun.

Erityisesti pidän kauhussa siitä, kun se tarjoaa elementtejä, jotka näyttävät kieroutuneilta mutta joista ei heti saa kiinni, mistä niissä on kyse. Ensin tulee jotain hyvin pientä ja omituista, sitten asiat kasvavat hissukseen mittasuhteisiin, joissa todella pelottaa. Tässä Get Out onnistuu minusta. Tokihan kauhua katsomaan tullut leffakävijä arvaa, että tarinaan sisältyy outoja ja/tai karmivia osasia ja että nämä outoudet selittyvät asioilla, joiden toivookin kasvavan pelottaviin mittasuhteisiin. Mutta todellisen häiritsevyyden luominen onkin ihan oma taitolajinsa. Parasta on yleensä kauhu, joka ei perustu säikyttelyyn vaan piinaavuuteen. Get Out tarjoaa ehkä yhden hätkäytyksen, mutta piinaavuutta aika lailla sopivasti.

Elokuvan huumorielementti on Chrisin ystävä Rod (Lil Rel Howery), joka on luvannut hoitaa Chrisin koiraa sen ajan kun Chris on tutustumassa appivanhempiehdokkaisiinsa. Kohtaukset, joissa Rod esiintyy, keventävät tarinaa. En tiedä, onko kevennys hyväksi tarinan kokonaistunnelmalle, mutta pidän kyllä Rodin hahmosta, varsinkin kun hän ei jää pelkäksi pelleksi.

Get Out toimii. Se ei ammu liian kovilla liian aikaisin. Ja sen loppukin on vielä kauhuelokuvalle ehkä jopa epätyypillinen – tai no ainakin voin sanoa, että juuri näin tämän tarinan kuuluikin päättyä. Suosittelen siis.