lauantai 30. syyskuuta 2017

Kyllä pitää olla huolissaan

Pitkään aikaan en ole paljoa muuta ns. televisiosta katsellut kuin Game of Thronesin uudet jaksot. Nyt on tullut kuitenkin nettipalveluista jotain katsottua, jopa suorana katsoin ensimmäisen jakson Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmaa. Se sopii minulle kuin nenä päähän, sillä olen koko elämäni ajan ollut huolissani milloin mistäkin. Melkein luulen, että ohjelmaformaatin keksijät ovat vakoilleet minua ja saaneet sillä tavoin idean ohjelmaansa. Lisäksi ihmettelen, ettei minua ole pyydetty ohjelman tekijätiimiin. No syynä ehkä on se, että minun on vaikea useinkin vastata itse omiin pitääkö olla huolissaan? -kysymyksiini. Mutta jos tarvitsette hyvää toisaalta-toisaalta-ajattelua, täältä sellaista löytyisi.

Harmi että tämän tuotantokauden kysymykset on jo valittu ja mitä ilmeisimmin myös ohjelmat on jo kuvattu. Tajusin liian myöhään lähettää omia huolenaiheitani tarjolle. Olisi ollut niin kiva, kun joku muu olisi antanut vaikkapa näihin vastaukset:

1) Pitääkö olla huolissaan, kun jääkaapissa palaa valo, vaikka sen ovi on kiinni? (Lisähuomautus: en saanut valonpalamista selville sillä tavalla, mitä nyt kuvittelet.)
2) Pitääkö olla huolissaan, kun yhä useammin ei enää pätkääkään kiinnosta, mitä muut minusta ajattelevat?
3)Pitääkö olla huolissaan, kun haluaa tehdä päiväkävelynsä hautausmaalle?
4)Pitääkö olla huolissaan, kun on asettanut elämässään itselleen vain kaksi tavoitetta eikä kumpikaan niistä liity työ- eikä perhe-elämäään (no, sort of ei liity)?
5) Pitääkö olla huolissaan, kun miettii selviävänsä Lontoon-matkasta yhdellä tai korkeintaan kahdella teatterikäynnillä?
6) Pitääkö olla huolissaan, kun nelikymppisenä vaihdoin saunasiiderin saunaolueen?
7) Pitääkö olla huolissaan, kun ei tunnu, että pitäisi olla jostain huolissaan?

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Miksi intoilen Game of Thronesista yhä vaan?

Taas on maailmalla vouhkattu urakalla Game of Thronesista, jonka seitsemäs, toiseksi viimeinen tuotantokausi päättyi toissapäivänä. On helppoa lähteä mukaan intoiluun, jota harrastetaan kaikissa maanosissa. Oikeastaan intoilussa kuuluu olla mukana, jos haluaa olla cool. Ja kun intoilee toisten kanssa ja keskittyy varomaan sitä, ettei kukaan ehdi spoilata uusinta jaksoa ennen kuin on itse sen onnnistunut näkemään, ei enää muista kyseenalaistaa sitä, onko sarjassa vouhkaamista. No, sanoisin, että on.

Luotan siihen, että koska uskalsit alkaa lukea tätä tekstiä, ymmärrät, että tässä saatetaan spoilata jotain sellaiselta, joka ei ole vielä katsonut uusinta tuotantokautta loppuun. Sitten eteenpäin.

Lyhyesti, en odottanut seitsemänneltä kaudelta kovin paljon. Tai no, odotin himmailua. En tiedä, ehkä se jonkun mielestä sellaista olikin, mutta minä olin innoissani ja kauhuissani ja ties mitä kautta katsoessani. Sain kokea suuria tunteita, joita odotankin, kun katson eeppistä fantasiaa. Sellaisia, joihin menee mukaan, vaikka välillä oikeudenmukaisuuden pohdinnan pateettisuus iskee kovaa vasten kasvoja. Miksi olen yhä niin innoissani?

1. Game of Thronesin henkilöhahmot ovat ilkeällä tavalla moniulotteisia. Ne, joita ensin inhoat, tulevat sinulle rakkaiksi. Ne, jotka vaikuttavat viattomilta tai typeriltä uhreilta, tulevat vahvoiksi. Ne, jotka ovat hyväsydämisiä, tulevat julmiksi. Käsi ylös, joka joskus elämässä ennen Game of Thronesia olisi sanonut, että tottakai siskolleen lapsia siittävä mies on joku, joka ymmärtää, mikä on oikea ja mikä väärä teko. Käsi ylös, joka uskoi, että typerä teini, joka rakastui maailman vähiten rakastettavaan poikaan, voisi raiskauksen ja muun elämänsä paskan jälkeen olla niin vahva, että pystyy huijaamaan koko tarinan kierointa miestä. Käsi ylös, joka olisi uskonut, että pikkutyttö tappolistan kanssa on jotain sympaattista.


2. Game of Thrones on yllättävä – ja toisaalta täysin ennalta-arvattava. Yllättävä se on silloin, kun pitkän aikaa on ollut rauhallista. Kaikki juonittelevat, mutta mitään muuta ei tapahdu. Juuri silloin takavasemmalta tulee joukkomurha. Seitsemännen kauden viimeisessä jaksossa ei puolestaan tapahtunut mitään yllättävää. Oli aivan selvää, että näemme kuolleista nousseen lohikäärmeen. Oli aivan selvää, että Jon Snow päätyy tätinsä kanssa vuoteeseen. Niinpä tietysti -hetkellä saattoi valita kauhistuksen tai innostuksen. Tai molemmat yhtä aikaa. Jotenkin kummasti sarja on käsikirjoitettu niin, että kaikki sekin, minkä arvaa tapahtuvaksi, raastaa sielua.

3. Game of Thrones rasittaa positiivisella tavalla ihmisen muistia, panee aivot raksuttamaan. Tuo henkilö sanoi tuolle toiselle noin. Kuinka kauas taaksepäin se viittaa? Kolmannelle kaudelle? Vielä aiemmas? Itselläni ei pysy tämä hallinnassa, mutta eipä se mitään.

4. Jos elämässä ei muutoin ole jännitystä, kerran viikossa saa sydän kurkussa jännittää, pysyykö oma suosikkihahmo hengissä. Olen kohtuullisen luottavainen Deaneryksen ja Tyrionin suhteen mutta… Älkääkä nyt sitten tappako Sansaakaan, sillä hänestä on tullut niin kova, ettei voi muuta kuin ihailla. Niin, Sansa on minulle itselleni täysi yllätyssuosikki (ks. kohta 1).


5. Lohikäärmeet vaan ovat ihan parhaita! Keksikää coolimpi eläin! Ette pysty!

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Amatsonien kasvatti viihdyttää ylipitkänäkin

Sarjamme ”Keski-ikäinen yrittää tutustua supersankarielokuviin” jatkuu, vuorossa Wonder Woman. Myönnän auliisti, etten oikeastaan tiennyt tästäkään ihmeellisestä naisesta mitään ennen uusimpaan hänestä tehtyyn filmatisointiin tutustumista, paitsi tietenkin sen, että hän on jollain tapaa kerrassaan – no, ihmeellinen.

Eipä hätää, mitään ei tarvitse tietääkään, sillä elokuva taustoittaa päähenkilönsä tarinan varsin perusteellisesti – tai käyttää tähän taustoitukseen ainakin valtavasti aikaa. Diana (Gal Gadot) on elänyt amatsonien seurassa koko salatun asuinpaikan ainoana lapsena. Dianan äiti, amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ei tahdo, että tytär saa soturikoulutuksen, mutta Diana itse tuntee suurta vetoa opiskella taistelun saloja. Niinpä hänestä lopulta tuleekin soturinainen.


Sitten amatsonien maailmaan saapuu häiriötekijä: mereen syöksyy mies lentokoneessa. Ja häntä jahtaavat saksalaiset. Diana pelastaa miehen hukkumiskuolemalta, ja käy ilmi, että tämä on Steve Trevor (Chris Pine), vakooja. Samalla amatsoneille selviää, että ihmiset käyvät sotaa, jossa on melkein koko maailma mukana. Amatsonit uskovat, että kaiken takana on ilman muuta sodanjumala Ares. No, tietenkin Diana lähtee pelastamaan maailmaa mukanaan kuuluisa miekka nimeltä ”Jumalantappaja”.

Steve Trevorille valkenee pian, että Dianalla todella on taistelutaitoja ja lopulta hänelle valkenee sekin, että Ares on kuin onkin olemassa, eikä vain ihmetaitoja osaavan naisen haihattelua. Siinä välissä naureskellaan sille, miltä amatsonien kasvatti näyttää Lontoossa, ihmetellään, kuinka Diana taistelee ylivoimaisesti millaista vihollismäärää vastaan tahansa ja vähän rakastutaankin (tulisempaa olisi voinut se rakkaus kuitenkin olla).


Massiivista maailmanpelastusta saadaan siis nähdä jälleen – ja kyllä, minua se ainakin viihdytti oikein hyvin. Monille tämä on varmasti myös naiselokuva, josta nautitaan juuri sen vuoksi, että siinä nainen pystyy väkivaltaan samalla tavalla kuin elokuvissa tyypillisemmin mies pystyy. Itse en oikein näe erityismerkitystä siinä, että päähenkilö on nainen – merkittävämpää on, että päähenkilön tarina on kiinnostava. Toki aktiiviset naishahmot ovat hyvä asia, mutta onhan heitä nähty. Itse asiassa Dianaa kiinnostavampi naishahmo on yksi tarinan pahiksista, Dr. Maru (Elena Anaya), joka kehittelee saksalaisille tappavia kaasuja. Nainen on oikeasti ilkeänoloinen hahmo, hyvä pahis siis.

Wonder Woman jaksoi siis hyvin viihdyttää minua, mutta on todettava, että sekin lankeaa ylipituuden syntiin. Sinänsä näyttävät taistelukohtaukset olisivat tehokkaampia, jos eivät olisi niin pitkiä. Samoin alun tapahtumat amatsonien asuttamalla saarella on kuten mainittuakin kuvattu liian pitkäkestoisesti. Vähemmälläkin olisi saatu kerrottua se, mikä on olennaista: mikä on Dianan tausta, kuinka hänestä tuli koulutettu taistelija, miksi Ares riehuu ja mikä on Jumalantappaja-miekka. Puoli tuntia naks vaan pois olisi ollut varsin hyvä ratkaisu.

Varsinaisen tarinan ympärillä on ohut kehystarina tai oikeastaan teaser, jossa Diana ihmettelee työhuoneessaan Louvressa vanhaa valokuvaa, jossa hän on elokuvan kuvaaman tarinan muiden sankareiden kanssa. Elokuva alkaa valokuvasta ja päättyy siihen. Se ei ole välttämättä olennaista, vaan se, että valokuva toimitetaan Wayne Enterprises -yhtiön autossa Wayne Enterprises -yhtiön salkussa. Ja me kaikkihan tiedämme, mitä se tarkoittaa. Minäkin voin olla amatööri supersankareiden kanssa, mutta en sentään niin amatööri. Jatkoa odotellessa siis.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Tarvitsenko minäkin mielikuvituspoikaystävän?

Uudet elämäntilanteet vaikuttavat jopa kirjallisuuteen, mitä tulee luettua, joskus tosin viiveellä. Elettyäni reilun vuoden niin sanottua sinkkuelämää (tässä tapauksessa se tarkoittaa kylläkin ainoastaan sitä, että olen parisuhteeton) kirjakaupassa osui käteeni Henriikka Rönkkösen kirja Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Vilkaisin pokkaria ja se näytti niin hauskalta, että ostin sen. Ja totta, sinkkuelämä todellakin naurattaa, ja juuri siksi, että siinä ei ole mitään nauramista. Se on monesti niin kamalaa, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin nauramalla itselleen. Onneksi rakastan sarkasmia muutoinkin.

Kirjansa alussa Rönkkönen kertoo teoksen olevan ”täyttä faktaa ja fiktiota”. Kokemukset ovat joko Rönkkösen itsensä, tuttujen tai mielikuvituskavereiden. Ja tämä onkin paras ratkaisu – yhdistellä oikeaa ja keksittyä ja saada aikaan hervoton tarina. Koska ei sillä ole mitään väliä, onko kaikki totta, kunhan tunnelma on aito. Ja onhan se, sillä Rönkkönen laittaa itsensä hauskasti likoon ihan täysillä, pelkäämättä sitä, että näyttäisi hölmöltä tai tyhmältä. Se on ihan kova temppu, sillä vaikka hän muistuttaakin siitä, ettei ole kokenut kaikkea, mistä kirjoittaa, lukija helposti lukee juuri niin, että hän kertoo omasta elämästään.

Rönkkönen hurvittelee täysillä sinkkunaisen miessuhteita. Mukana on mm. mies, jolta kirjan päähenkilö saa klamydian silmään, pienimunainen mies, joka on maailman paras rakastaja ja ihana mies, joka ei ymmärrä seksistä tuon taivaallista. Tekstin tyyli on ronskia ja saa tosiaan jopa minut välillä nauramaan ääneen. Jostain syystä minua huvitti erityisesti mm. tämä kohta, joka kuvaa rakastelua mainitun pienimunaisen miehen kanssa:

Akti koostui hieronnasta, suukottelusta, hyväilystä ja suuseksistä, ja vain osa siitä oli penetraatiota. Jarmo touhusi niin maan perkeleesti, että siinä ajassa, kun minä lipaisin hätäisesti vahingossa hänen silmäänsä, hän oli jotenkin käsittämättömän taitavasti käynyt läpi koko kehoni, saanut minulle kaksi orgasmia, hieronut hartiani, käyttänyt koirani ulkona, lämmittänyt saunan, pessyt pyykit, rakentanut talon ja tappanut karhun paljain käsin. Tunsin itseni mitättömäksi.

Tarinan miehet kuvataan ajoittain huvittaviksi tapauksiksi, mutta päähenkilö itse vasta huvittava onkin. Toisaalta hän analysoi varsin terävästi sitä, mitä mikin parisuhde opettaa, vaikkei siitä opista sitten välttämättä jääkään mitään käytäntöön kuin vasta pitkän ajan kuluttua, ja siltikin tapahtuu tietenkin lipsumista.

Myös se näkyy selvästi, että sinkkuus on matka itseen. Tämän voi allekirjoittaa: kun on yksin, on pakko miettiä, mitä oikeasti haluaa ja ajattelee asioista. Ja sen selviäminen voi viedä aikaa. Tässä Mielikuvituspoikaystävä jopa yllättää: se ei ole pelkästään kepeää naureskelua sinkun toilailuille vaan käsittelee yksin elävän ihmisen tuntemuksia koskettavastikin, ja oivaltavasti.

Toki Rönkkösen tyyli voi olla joillekuille liikaa, mutta itse arvostan suoraan puhumista enkä erityisemmin pidä asioiden kaunistelusta. Siksi on ihanaa lukea häpykarvahelvetistä ja peräreikämiehestä tai siitä, kuinka ramdom-panon kanssa ei mene aivan putkeen:

Kaikki oli nopeasti ohi, mutta se kesti silti liian kauan. Kumpikaan ei lauennut. Minä olin kuiva kuin pölypallero, ja hän ei tuntenut kumin läpi hirveästi mitään. Harrastimme seksiä muutamassa asennossa. Kondomissa oli verta kuivuneen emättimeni takia. Kaikki glamour oli jossain Cosmopolitanin sivuilla, ei minun asunnossani. Lisäksi pieretti.

Itselleni Mielikuvituspoikaystävä oli oikein miellyttävä lukukokemus. Kuten tiedämme, kipeille asioille ja töppäilyille on joskus hyvä nauraa. Ja jos en olisi sitä jo muuten tiennyt, nyt tietäisin: mitä villimpi sinkkuelämä, sitä vähemmän se on minun juttuni tässä ihan oikeassa elämässä.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Get Out – kivan häiriintynyttä kauhua

Kauhu on siitä jännä genre, että se on ehkä ainut lajityyppi, jota saatan mennä leffateatteriin katsomaan pelkän genren perusteella. Hulluahan se on, koska ei kaikki kauhu ole hyvää, mutta pelkäämisessä on jotain niin alkukantaista, että se kiehtoo. Tietenkään kaikki kauhu ei pelota tai kulje millään tavoin pitkin selkäpiitä. Jordan Peelen kirjoittama ja ohjaama Get Out kuuluu kuitenkin osastoon häiriintyneellä tavalla karmivaa kauhua. Siis ehkä sitä kaikkein parasta.

Chris (Daniel Kaluuya) pääsee vajaan puolen vuoden seurustelun jälkeen tapaamaan tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) vanhemmat. Chrisiä huolestuttaa, miten nämä suhtautuvat hänen ihonväriinsä, mutta Rose vakuuttaa, että he suorastaan rakastavat mustaihoisia. Tämä osoittautuukin tavallaan todeksi: Missy ja Dean Armitage (Catherine Keener ja Bradley Whitford) ovat kovasti kiinnostuneita afroamerikkalaisista, ja kuinkas ollakaan, heillä on monta mustaihoista palvelijaa. Itse asiassa kaikki heidän palvelijansa ovat afroamerikkalaisia.


Chris saa periaatteessa ystävällistä kohtelua, mutta jollain tavalla hän ei osaa rentoutua Rosen kotitilalla. Rosen perheen palvelijoissa on jotain outoa, he eivät vaikuta luonnollisilta ihmisiltä. Rosen äiti on myös tavattoman halukas hypnotisoimaan Chrisin, jotta tämä pääsisi eroon tupakasta. Lopulta Chris joutuukin hypnotisoiduksi aivan huomaamattaan.

Sitten asiat alkavat muuttua vielä oudommiksi. Tilalla on perinteiset juhlat, jonne tulee melkoinen joukko vieraita. Nämäkin vaikuttavat erityisen kiinnostuneilta Chrisistä, tosin erikoisella tavalla: yksikin vieraista puristelee noin vain kysymättä tämän hauista. Yhtä lukuun ottamatta kaikki vieraat ovat valkoihoisia. Tosin ainut mustaihoinen vieras (Lakeith Stanfield) aiheuttaa Chrisille vain lisäahdistusta. Hän näyttää jos mahdollista käyttäytymiseltään vieläkin oudommalta – ja pelottavammalta – kuin Armitagejen palveluskunta. Sitten alkaa olla jo liian myöhäistä lähteä karkuun.

Erityisesti pidän kauhussa siitä, kun se tarjoaa elementtejä, jotka näyttävät kieroutuneilta mutta joista ei heti saa kiinni, mistä niissä on kyse. Ensin tulee jotain hyvin pientä ja omituista, sitten asiat kasvavat hissukseen mittasuhteisiin, joissa todella pelottaa. Tässä Get Out onnistuu minusta. Tokihan kauhua katsomaan tullut leffakävijä arvaa, että tarinaan sisältyy outoja ja/tai karmivia osasia ja että nämä outoudet selittyvät asioilla, joiden toivookin kasvavan pelottaviin mittasuhteisiin. Mutta todellisen häiritsevyyden luominen onkin ihan oma taitolajinsa. Parasta on yleensä kauhu, joka ei perustu säikyttelyyn vaan piinaavuuteen. Get Out tarjoaa ehkä yhden hätkäytyksen, mutta piinaavuutta aika lailla sopivasti.

Elokuvan huumorielementti on Chrisin ystävä Rod (Lil Rel Howery), joka on luvannut hoitaa Chrisin koiraa sen ajan kun Chris on tutustumassa appivanhempiehdokkaisiinsa. Kohtaukset, joissa Rod esiintyy, keventävät tarinaa. En tiedä, onko kevennys hyväksi tarinan kokonaistunnelmalle, mutta pidän kyllä Rodin hahmosta, varsinkin kun hän ei jää pelkäksi pelleksi.

Get Out toimii. Se ei ammu liian kovilla liian aikaisin. Ja sen loppukin on vielä kauhuelokuvalle ehkä jopa epätyypillinen – tai no ainakin voin sanoa, että juuri näin tämän tarinan kuuluikin päättyä. Suosittelen siis.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Saanen esitellä, King Kong – jälleen kerran

Jos olisittte kysynyt minulta vuosi sitten, olisin sanonut, ettei maailma tarvitse lisää King Kong -elokuvia. Peter Jacksonin kaunis mutta aivan ylipitkäksi venytetty versio tästä mahtiapinasta oli melkoinen kärsimys – ja aivan turhaan, sillä jos jokaisesta kohtauksesta olisi leikattu puolet pois, elokuva olisi tehnyt vaikutuksen jopa minun vaativaan mieleeni. Siis, viime vuonna olisin sanonut, että ei enää King Kong -elokuvia, kiitos vaan. Sitten tuli The Night Manager, ja yhtäkkiä Kong: Pääkallosaaresta tuli yksi eniten odottamistani elokuvista 2017. Näin voi käydä, koska minäkin olen vain ihminen, jolla on heikot kohtansa.

No niin, asiaan. Onneksi tämä Kong: Pääkallosaari on omassa lajissaan viihdyttävä elokuva. Itseäni viehätti erityisesti sen 1970-lukulainen tunnelma. Tarina sijoittuu vuoteen 1973, joka on minulle kovin rakas vuosi sitä paitsi.


John Goodmanin esittämä Bill Randa toivoo yhdessä geologi Houston Brooksin (Corey Hawkins) kanssa saavansa rahoituksen tutkimusmatkaan, joka suuntautuisi mystiselle Pääkallosaarelle. Kun rahoitus järjestyy, miehet alkavat koota ryhmää, joka lähtisi matkaan. Yhdysvaltojen vetäytyminen Vietnamista saa sotilaissa aikaan erilaisia tuntemuksia. Everstiluutnatti Preston Packardilla (Samuel L. Jackson) tuntuu olevan lähinnä masennustila siitä, että sotiminen hänen osaltaan loppuu. Niinpä häntä ei tarvitse kahdesti pyytää mukaan. Hänen kanssaan reissuun lähtee sotilaita, jotka olisivat ennemmin matkanneet jo kotiin. Jäljittäjäksi palkataan brittikapteeni James Conrad (Tom Hiddleston), jolla on Special Air Service -tausta. Lisäksi mukaan tulee valokuvaaja Mason Weaver (Brie Larson). Hänen ja Packardin välillä on jo valmiiksi jännitettä, sillä Waeverin suhtautuminen sotaan on aika päinvastainen kuin everstiluutnantin.


Pääkallosaarta ympäröi myrskyrintama, mutta sen takaa paljastuu idyllisen kaunis saari. Elokuvan hienointa kuvaa saadaankin nähdä, kun helikopteriryhmä lentää viidakon yllä. Kun taustalla soi vielä Black Sabbathin Paranoid, ei ole paljoa valittamista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun helikoptereista aletaan tiputtaa pommeja, tulee väkisinkin mieleen ainakin yksi muu elokuva. Viittaus ei liene tahaton.

Elokuvan nimihenkilö ilmestyy, kun helikoptereista aletaan pudottaa pommeja. Säälittävänä tekosyynä väkivallalle esitetään maaperän onttouden tutkimus. Aika monelle tutkimusryhmässä – mutta ei kaikille, eikä varsinkaan katsojille – yllätyksenä viidakosta nousee näkösälle valtava, voisi sanoa jopa liian suuri apina. Kovin yllättävää ei ole, että se haluaa tuhota jokaikisen sitä piirittävän helikopterin – aika moni haluaisi, jos pommeja sataisi päähän.


Ensimmäinen kohtaaminen Kongin kanssa hajottaa tutkimusryhmän konkreettisesti kahteen joukkoon, ja myös henkinen hajoaminen eri leireihin vahvistuu. Conradin seurue keskittyy saarelta pois pääsemiseen, kun taas Packard joukkoineen käy uuteen sotaan, tällä kertaa Kongia vastaan. Ryhmät yrittävät kuitenkin löytää toisensa viidakossa. Ennen kuin näin tapahtuu, Packard ja hänen mukanaan kulkevat, mm. valokuvaaja Weaver – tietenkin, vaikka elokuvan romanssielementti on olematon – törmäävät saaren ihmisasukkaisiin ja heidän luonaan asustavaan sotilaaseen nimeltä Hank Marlow (John C. Reilly), joka on joutunut saarelle lentokoneen tipahdettua ja pitkän muusta maailmasta erityksissä olemisen vuoksi on aivan ulkona aivan kaikesta. Paitsi tietenkin siitä, miten saarella pitäisi käyttäytyä, minne kannattaa mennä ja minne ei. Sitten tietenkin mennään sinne, minne ei kannata mennä. Kuka sitä nyt hörhöä alkuasukkaiden kanssa eläjää kuuntelisi. Ei ainakaan arvonsa tunteva everstiluutnantti Packard, joka haluaa löytää muista erilleen joutuneen miehensä ja tappaa Kongin.

Kong: Pääkallosaari on kuin viikon monsteri -tv-sarja, eräänlainen joka varttitunnin monsteri -elokuva. Saarella elää Kongin lisäksi muutakin poikkeuksellista elämää, josta jonkinlainen olio tai olioryhmä näyttäytyy tasaisin väliajoin. Voi kuulostaa tylsältä, mutta toteutus on aivan viihdyttävä. Entäpä sitten nimihenkilö itse? Kong on ehkä liian suuri, mutta se on myös sekä pelottava että herkkä, mikä on aika hyvä suoritus hahmolta, joka on toteutettu kahden näyttelijän (Terry Notary ja Toby Kebbell) liikkeenkaappaussuoritusten yhdistelmänä ja joka on karvainen kuin… no apina. Katsokaapa vaikka kuvaa, jossa Kong nappaa kämmeneensä veteen pudonneen Weaverin. Sillä kämmenellä ihan jokainen nainen tahtoisi olla, ja se on aika paljon sanottu, kun elokuvassa on kuitenkin mukana tämä jäljittäjä Conradkin.


Conradista ja Weaverista puheen ollen, elokuvassa saisi tosiaan olla hieman enemmän romantiikkaa. Oikeastaan sitä ei ole ollenkaan, enkä mitään imelää nuoleskelurakkaustarinaa kaipaisikaan, mutta jotain pientä, sellaista, että välillä pistäisi hymyilyttämään, kun huomaisi, että henkilöhahmojen välillä selvästi on jotain. Tai onhan siellä jotain. Se näkyy elokuvan lopulla, kun Kong on pelastanut Weaverin hengen ja Conrad ryntää paikalle ja tarttuu naiseen. Mutta hei, olisi käsikirjoitukseen kuitenkin voinut vähän enemmän flirttiä lisätä.

Elokuvan vastakkainasettelut ovat jyrkkiä, mutta mikäs siinä, harvemminhan tämän lajin elokuvissa on kovin syvällisiä henkilökuvia. Weaverin ottamia valokuvia olisin toivonut vielä jollain tapaa enemmän esille elokuvan lopussa – niissähän oli todisteita asioista, joiden ei pitäisi tulla päivänvaloon. Niitä olisi voinut levitellä ainakin lopputekstien jälkeen tulevassa pätkässä. Mutta kokonaisuutena elokuva oli viihdyttävä, ihanan 1970-luvun henkinen ja kauniisti kuvattu. Sain siis muutakin kuin mitä menin hakemaan, kun ostin lipun aiemmin kuvatusta alhaisesta syystä. Ei sinänsä ihan huono juttu.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Beauty and the Beast – oikeaa sadun lumoa vai ei?

Satuelokuvia katsoessa voi palata takaisin lapsuuteensa ja olla se pikkutyttö, joka lumoutui nähdessään prinsessoja, prinssejä, noitia, taikoja, lumouksia ja kirouksia. Satujen parissa uskoo myös siihen, että maailmassa hyvä voittaa ja että jokaiselle väärinymmärretyllekin löytyy oma elämänkumppaninsa. Sekin näyttää mahdolliselta, että kopeasta voi tulla ymmärtäväinen ja julma mieli voi muuttua.

Kaunotar ja Hirviö -sadussa on paljon sadun parhaita elementtejä: tyttö, joka on kaunis kuin kukkanen mutta jota halveksutaan, koska hän pitää lukemisesta eikä siksi ole kuin muut; Hirviö, joka kohtelee toisia niin ikävästi, että haltiatar langettaa hänen päälleen kirouksen, ettei hän voi muuttua takaisin ihmiseksi, ellei joku todella rakasta häntä, vaikka hän on menettänyt kauniin ulkokuorensa; ihastuttava miljöö, jossa taikuus on läsnä.

Valitettavasti en pystynyt näkemään Disneyn Kaunotar ja Hirviö -piirrettyä uudelleen nyt ennen kuin menin katsomaan elokuvan live action -version. Vertailu siihen olisi ihan mielenkiintoista. Joka tapauksessa odotukseni olivat aika korkealla, koska tarina on hieno, ja vaikka tekijöinä ovatkin eri ihmiset, pari vuotta sitten valkokankaille tullut Tuhkimon live action -versio lumosi minut niin, että toivoin kovasti Kaunottaren ja Hirviön tekevän saman.


Bill Condonin ohjaama Kaunotar ja Hirviö on pistänyt kaiken isolleen. Miljöössä on sadunomaisuutta vaikka muille jakaa: Hirviön linna on mahtavan kokoinen, siinä on torneja, kierreportaita, hieno puutarha… Näyttelijöissä on kaarti isoja nimiä: esineiksi lumottuja ihmisiä esittävät – pienen hetken ihmisroolissa ja enimmäkseen ääninäyttelijöinä – mm. Emma Thompson, Ian McKellen ja Ewan McGregor. Päärooleissa ovat Bellenä Emma Watson ja Hirviönä Dan Stevens. (Löytyykö joku, joka on toipunut Matthew Crawleyn kuolemasta? En minä ainakaan. Vieläkään.)

Ehkä juuri isous on elokuvan ongelma. Mikään osanen yksinään ei ole häiritsevän iso, mutta kokonaisuuteen ja varsinkin toiminnallisempien kohtausten kohellukseen katoavat liiaksi tarinan kauniit elementit. Mutta hellyttäviäkin kohtauksia löytyy: erityisen liikuttavaa on tietenkin se, kun Bellen ja Hirviön välille alkaa kehittyä välittämisen tunteita. Bellelle ei ole kotikylässään ollut luetttavaksi kuin muutama kirja, joita hän on innoissaan lukenut uudestaan ja uudestaan. Kun hän intoilee Hirviölle Romeosta ja Juliasta, tämä naurahtaa tarinan tunteissa rypemiselle ja kertoo, että voisi sitä lukea muutakin. Sitten hän vie Bellen paikkaan, joka on nuoresta naisesta lumoavampi kuin mikään: kirjastoon, jossa on kirjoja lattiasta kattoon. Itse samastun tässä Belleen täysillä, ymmärrän, että hän on päässyt paratiisiin. Hän alkaa myös ymmärtää, että hänellä ja Hirviöllä on jotain yhteistä.

Digitaalitekniikassa on puolensa. Sen avulla voidaan todellakin tehdä asioita, joita perinteisemmän elokuvan keinoin ei ole voitu tehdä. Silti tulee sellainen olo, että olisiko ollut parempi, jos Dan Stevens olisi vain maskeerattu Hirviöksi. Ihmisen kasvonilmeiden hienovaraisuus näkyy edelleen yleensä paremmin aidoilla kasvoilla kuin digitaalisilla.

Kaunottaresta ja Hirviöstä on kirjoitettu, että se on ensimmäinen Disney-elokuva, jossa on avoimesti homoseksuaali henkilöhahmo. Asia on aiheuttanut isoakin kohua ainakin Venäjällä. Hahmo on Josh Gadin esittämä LeFou, joka on tämän tulkinnan mukaan ihastunut Gastoniin (Luke Evans), jonka palvelija on. Gaston puolestaan himoitsee Belleä, mutta on aika helposti nähtävissä, miksi tämä ei oikein lämpene hänelle. LeFou on mitä todennäköisimmin kiinnostunut Gastonista muutenkin kuin platonisesti, mutta en kyllä sanoisi, että hän on avoimesti homoseksuaali. Ehkä tämä on Disneylle iso askel, mutta ihmiskunnalle kyllä aika pieni, sanotaanko vaikka näin. Ei se ole avointa, jos vain vähän vihjailee. Ei edes se ole avointa, että LeFoun kasvoille nousee innostunut ilme, kun hän lopun tanssikohtauksessa päätyy yllättäen toisen miehen käsivarsille. Minusta LeFou on aika lailla kaapissa. Menisi nyt vaikka katolle huutamaan, että rakastaa Gastonia. Puhutaan sitten uudelleen.


Kaunotar ja Hirviö ei varmasti ole huono elokuva, sen koheltaminen vain söi mielestäni liikaa sitä, mikä tarinassa on tärkeää. Siksi todellinen sadun lumo katoaa jonnekin. Jos Tuhkimoon vielä vertaa, on myös todettava, että suloisuudessa Lily Jamesia on mahdotonta päihittää, joten vaikka Emma Watson tekee ihan hyvää työtä, hän jää kakkoseksi. Sen sijaan Dan Stevens on aika täydellinen prinssi: kuinka moni näyttäisi syötävältä jopa peruukissa, jossa on jättimäinen rusetti?


Niin, se rusetti on tuolla niskassa...