maanantai 19. helmikuuta 2018

Pehmolelutyttö – nuortenkirja, jossa on ajateltavaa vähän aikuisemmallekin

Nuortenkirjoja ei tule paljoa luettua, vaikka niissä on yhtä lailla hienoja tekstejä kuin aikuistenkirjoiksikin kutsutuissa kirjoissa. Useinkin vastaan tulee sellaisia nuorille suunnattuja kirjoja, jotka kiinnostaisivat. Kuten vähän aikaa sitten. Törmäsin nimittäin Jukka Behmin kirjaan Pehmolelutyttö, joka on voittanut WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun.

Pehmolelutyttö kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka on lapsellinen ja pyrkii sen verran kovaa aikuisten maailmaan, ettei oikein pärjää asian kanssa. Emilia nimittäin osittain ajautuu, osittain tietoisesti työntää itsensä tilanteeseen, johon hänen ikäisensä ei pitäisi joutua – eikä oikeastaan kenenkään muunkaan. Tuskin moni aikuinenkaan osaisi käsitellä tunteita, joita Emilian päässä liikkuu.

Emilialla on perhe, jossa äiti pelaa tietokonepeliä, isä yrittää välittää eikä veli oikein halua näyttää, että pikkusisko on hänelle tärkeä, koska juuri sellaisia useimmat 17-vuotiaat isoveljet ovat 15-vuotiaita pikkusiskojaan kohtaan. Emilia meneekin omia menojaan. Hänellä on ystävä Lila, joka kuitenkin välittää Emiliasta aika vaihtelevasti, mahdollisesti ei oikeasti ollenkaan. Ja kerran kun Lilan tie vie pojan mopokyytiin ja Emilia jää kuin nalli kalliolle, tyttö tulee suostuneeksi satunnaisen miehen ehdotukseen: hän katselee, kun mies tyydyttää itsensä, ja saa palkaksi kaksikymppisen.

Tämän tapauksen jälkeen Emilia ajautuu tapaamaan useammankin miehen, mm. Helsingissä asuvan muka-valokuvaajan, jonka kohdalla lukija näkee heti, ettei kyse ole oikeasta valokuvaajasta. Emilia ei kuitenkaan osaa nähdä todellisuutta. Hänen lapsellisuuttaan korostetaan sillä, että hän juttelee salaisuutensa pehmoleluilleen. Emilia on pehmoleluilla leikkivä tyttö, joka leikkii yhtä lailla aikuisten asioilla. En tosin usko, että aikuisetkaan ovat yhtään parempia vastustamaan kiusausta, kun joku antaa heille huomiota, varsinkin verkossa.

Miesten huomio kiehtoo Emiliaa, mutta hän tuntee itsensä myös likaiseksi. Hän ei usko, että kelpaisi ikäiselleen Santerille, joka on mukava ja Emiliaan ihastunut. Emilia on varma, että jos Santeri saisi tietää, mitä Emilia touhuaa, hänen kiinnostuksensa katoaisi.

Myös porno ahdistaa Emiliaa. Hän ei voi olla katsomatta sitä, ja se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Emilia ei selvästikään pysty käsittelemään näkemäänsä.

Pehmolelutyttö häkellyttänee monia aikuisia. Sen suorasukainen kuvaus muistuttaa aikuisia siitä, että nuorten maailmaan kuuluu asioita, joita aikuiset eivät välittäisi ajatellakaan sinne kuuluvan. Paitsi luku, jossa Emilia katselee pornoa ja tyydyttää itseään, myös se, miten hän haaveilee äitinsä ystävän miehestä, voivat tuntua vaikeilta lukea. Itse asiassa en usko, että teinityttöjen pornonkatselu ja fantasiat aikuisista miehistä ovat kuitenkaan kovinkaan harvinaisia – aikuisen suostuminen tällaisen fantasian toteuttamiseen on toki aivan eri asia.

Ahdistusta saattaa aiheuttaa sekin, miten Pehmolelutyttö kuvaa aikuisia. Nämä elävät omassa maailmassaan eivätkä edes tiedä, missä perheen nuoret menevät. Äiti pelaa läppärillään niin että ruudun tuijottaminen tuntuisi jo kliseiseltä, ellei se olisi varsin totuudenmukainen kuvaus niin monista aikuisista(kin). Isä yrittää pitää järjestystä, olla kunnollinen isä. Emilian mielestä hän on lähinnä tylsä. On mielenkiintoista myös lukea, miten Emilia näkee vanhempiensa liiton: häneltä ei jää huomaamatta – tietenkään – että se on kovin väljähtänyt. Onkin niin surullista, että Emilian perhe on tavallistakin tavallisempi: siinä ihmiset ovat lähellä toisiaan mutta eivät muista, mitä välittäminen oikeasti tarkoittaa tai eivät osaa ilmaista tätä tunnettaan lähellekään parhaalla mahdollisella tavalla.

Vaikka nuorten maailma saattaa olla erilainen kuin millainen aikuiset toivoisivat sen olevan, on kuitenkin hyvä tietää, millainen se on. Toki Emilia on fiktiivinen nuori, ja vieläpä aikuisen luoma fiktiivinen nuori, mutta hän on hyvin aidonoloinen ihminen – ja siksi hänen kamppailuunsa omien ajatustensa kanssa ja kelpaamattomuuden tunteeseensa sekä myös kaipuuseen olla hyväksytty on helppo samaistua, koska vaikka epävarmuus iän karttuessa muuttuu, se elää jossain muodossa useimmissa aikuisissakin elämän loppuun saakka.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Kutsumattomat vieraat – aivan ihana lukukokemus

Sadie Jonesin tuotanto on jo jonkin aikaa ollut lukulistallani. Uusin suomennos, Kutsumattomat vieraat, alkukielellä 2012 ilmestynyt romaani houkutteli minua jo sillä, että se sijoittuu aiempien aikojen Britanniaan, ehkä noin sadan vuoden taakse. Kansipaperin lieve lupaa tarinan, jossa Sternen kartanoon saapuu junaonnettomuuden uhreja, jotka tarvitsevat apua. Mainosteksti yrittää vihjata siihen, että näissä romaanin nimen mukaisissa kutsumattomissa vieraissa on jotain outoa, mutta ainakaan minä en todellakaan millään tavalla osannut arvata teosta aloittaessani, millainen lukukokemus olisi edessä. Ja tämä on pelkästään positiivinen asia.

Sternen kartano tuntuu olevan jonkinlainen Huvikumpu, jossa jokaisen ovenkahvankin mainitaan olevan erilainen. Sitä asuttaa Charlotte Swift, entinen Mrs Horace Torrington. Hän on nelikymppinen nainen, jolla on kolme lasta, parikymppiset Emerald ja Clovis sekä nuorempi Imogen (Smudge).

Itse asiassa Emerald on juuri täyttämässä kaksikymmentä, ja hänen syntymäpäiväkseen on suunnitteilla vaikka mitä. Talon keittiössä tehdään kakkua, ja paikalle on saapumassa Emeraldin ystävä Patience veljensä Ernestin kanssa. Ernestin pitäisi muistin mukaan olla aika lailla epäkiinnostavaa, jopa rasittavaa seuraa, mutta osoittautuukin, että hän on muuttunut varsin puoleensavetäväksi nuoreksimieheksi. Myös varakas naapurinpoika John Buchanan ilmestyy pihaan Rolls Roycellaan ja tuo Emeraldille syntymäpäivälahjan. Ja kas, hänkin tulee kutsutuksi juhliin. 

Päivässä on muutakin panosta. Charlotten nykyinen puoliso, perheessään vähemmän suosittu yksikätinen Edward Swift lähtee Manchesteriin ruinaamaan rahaa, jotta perhe voisi edelleen asua Sternessä. Kun mies on hävinnyt paikalta, alkaa tapahtua. Vieraat saapuvat, ne kutsutut siis, mutta sitten tulee joukko raiteilta syöksyneen junan uhreja.

Ja silloin tarina alkaa mennä hullummaksi ja hullummaksi. Sternen asukkaat tarjoavat vieraille juuri ja juuri teen, mutta sitten he jättävätkin nämä kökkimään oman onnensa nojaan. Ja vieraat tuntuvat lisääntyvän. Heitä ei tule mistään lisää, mutta vaikuttaa siltä, että heidän määränsä kasvaa. Myös Smudge puuhailee omiaan, eikä kukaan kiinnitä häneen kovin paljoa huomiota. Siinä onkin hyvä roudata poni sisälle taloon, jotta voi ikuistaa sen taideteokseen. Ja sitten saapuu myös Charlie Traversham-Beechers, mies Charlotten menneisyydestä. Mies, jota Charlotte ei olisi välittänyt tavata enää uudelleen.

Kansiliepeen tekstissä lainataan The Guardianin arvostelua kirjasta. Siinä sanotaan seuraavasti: ”Kutsumattomat vieraat kantaa kaikua shakespearelaisesta komediasta.” Kirjasta voi kyllä helposti tulla mieleen Kesäyön unelma/uni. Henkilöiden väliset suhteet eivät mene ihan yhtä lailla sotkuun, mutta väärinkäsityksiä on, ja tunnelma on kaikkea muuta kuin selkeän realistinen. Niin, ja onhan molemmissa jotain muutakin ei-niin-realistista. Kutsumattomissa vieraissa tuntuu myös siltä, että kertoja naureskelee jostain ulkopuolelta tarinansa henkilöille.

Teosta voi käyttää myös hienojen ajatusten, jopa aforismien lähteenä. Tässä pari:

Velvollisuudentunto oli noitunut hänen sydämensä. (Emeraldista)

Sattuma on hauras käsite, eikä yhtään sen tyydyttävämpi selitys maailman tapahtumille kuin painokkaampi kohtalo.

Olen lukenut viime aikoina hävyttömän vähän, mutta täytyypä sanoa, että oli pitkästä aikaa aivan hykerryttävän ihanaa ahmia kirjaa eteenpäin. Kutsumattomien vieraiden kielikin oli – tiedän, että suomennos mutta joka tapauksessa – niin harkittua, että se itsessään oli jo yhtä nautinnollista kuin… No, taisin olla hyvän kirjan puutteessa. Puute on nyt korjattu.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Alla maailmanpyörän

Ne teistä, jotka ovat käyneet Coney Islandilla, tietävät, että aika siellä on pysähtynyt. Siksi Woody Allenin uudessa 1950-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Wonder Wheel paikka näyttää aika lailla samalta kuin nykyään. Tai fyysisesti, ei mielentilaltaan.

Ginny (Kate Winslet) on elämäänsä kyllästynyt tarjoilija, joka sekä asuu että työskentelee Coney Islandilla. Hänellä on aiemmasta liitosta poika Richie (Jack Gore), varsin lupaava pyromaanin alku. Ginny ei ole oikein osannut elää niin, että kaikki olisi mennyt putkeen, mutta onneksi hän on edellisen suhteensa pilattuaan löytänyt Humptyn (Jim Belushi), joka on Ginnyn mukaan pelastanut hänet. Viina ei oikein sovi Humptylle, mutta juominen pysyy joten kuten kurissa, kunhan Ginny ei itse ala kallistella pulloa. Humptyllakin on aiemmasta liitosta jälkikasvua, Carolina (Juno Temple), joka on muuten oikein ihana nuori nainen, mitä nyt meni naimaan mafioson – eikä siinä vielä kaikki, lavertelemaan poliisille.


Niin, Ginnylla on kai kaikki suunnilleen järjestyksessä, paitsi että taloudellisesti on tiukkaa eikä hän vieläkään osaa elää niin, ettei sotkisi itse omaa elämäänsä. Humptysta ei ole oikein antamaan Ginnylle kaikkea, mitä tämä tarvitsee, ja siksipä Ginny ei voi vastustaa suhdetta itseään reilusti nuoremman hengenpelastajan, Mickeyn (Justin Timberlake) kanssa. Tämä soppa kai vielä jotenkin menisi, mutta sitten… Carolina ilmestyy Coney Islandille, vaikkei ole vuosiin ollut tekemisissä isänsä kanssa. Tässä ongelmallista on se, että

a) hänen perässään ovat ne mafiosot, jotka eivät pidä siitä, että hän kertoo asioita poliisille
ja
b) hän menee rakastumaan Mickeyyn ja joskus – en tiedä tosin miksi – nuorilla naisilla on hieman vanhempia naisia paremmat mahdollisuudet nuorten miesten kanssa.


Nyt on pakko sanoa, että en ole puolueeton kirjoittaessani Kate Winsletistä. Minusta hän on aina ollut yksinkertaisesti ihana. Hän on juuri se, jota tarvitaan, jos jonkun pitää olla homssuinen naapurintyttö, joka on vähän pihalla, tai se itsevarmin viettelijätär, johon lankeaa kuka tahansa. Tai se, joka näyttää siltä, että on vain väsynyt arkeensa, mutta jolla oikeasti on vaikeuksia käsitellä omia tunteitaan tai käyttäytyä aikuismaisesti, vaikka on jo neljäkymmentä. Ginny on sellainen. Vaikkei se heti näy, tämä nainen on niin sekaisin, että ei ole mitään toivoakaan, että hän selviäisi siitä, että hänen tytärpuolensa rakastuu samaan mieheen, johon hän itse on lääpällään. Ja toisaalta, vaikka Ginnyn käytös on kakaramaista, on hänen tuskansa helppo ymmärtää. Siihen voi samaistua. Kunpa elämä muuttuisi sellaiseksi kuin haluaa. Mutta kun ei se muutu.


Wonder Wheel on kuvallisesti kaunis elokuva. Tarinaltaan se on karmiva, kerronnaltaan huvittava. Kaikkinensa siinä yhdistyvät elementit, joista ainakin minä pidän. Kaikkinensa olen varmasti hieman kieroutunut, koska minua huvittivat Richien tuhopolttelut kovasti. Sinänsä poika ei ole tarinan kannalta edes kovin välttämätön henkilöhahmo vaan paremminkin kuriositeetti mutta jollain lailla hillitön sellainen. Pidin myös elokuvan lopusta, vaikka se varmasti häiritseekin niitä, jotka tahtovat tietää kaiken ja saada vastaukset selitettyinä. Itse en rautalangasta niin perusta.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Uudenvuodenlupaus

En yleensä ole pitänyt tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta nyt tunsin sen tarpeelliseksi, sen verran tässä ovat jotkut asiat unohtuneet tai jääneet liiaksi. Niinpä lupaan itselleni juhlallisesti lisää viihdettä, vaikka jokaiselle päivälle. Viihde tarkoittaa tässä yhteydessä joko luettavaa tai katsottavaa, aikaa hyvän kirjan parissa tai laadukkaan televisiosarjan jakson katsomista. Hävettää suorastaan, kuinka vähän aikaa olen viettänyt viime aikoina näiden asioiden parissa.

Ongelmaa luettavan tai katsottavan löytämisessä ei liene. Kesken ovat ensinnäkin mm. nämä kirjat:

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä
Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Ja jonossa vaikkapa nämä:

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Juha Hurme: Niemi
Sarah Waters: Parempaa väkeä
Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille
Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki
Frank McDonough: Gestapo – Natsi-Saksan salaisen poliisin historia
Mia Myllymäki: Väkevä mieli
+ joitakin hyllymetrejä lisää

Televisiosarjoista olisi ajatuksena katsoa vaikkapa näitä, joitain jostain sarjan keskeltä, joitain alusta asti:

Bones
The Crown
Vikings
The Handmaid’s Tale
Big Little Lies
Mr Selfridge
Ripper Street
Alias Grace
Orange Is the New Black
The Fall
American Horror Story

Siinähän se vuosi 2018 sitten mukavasti meneekin.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Thor: Ragnarök viihdyttää oivallisesti

Marvel-sarjakuvien Thor on saanut jo kolmannen oman elokuvan, jonka alaotsikkona on tällä kertaa Ragnarök. Kaikki viikinkimytologiaa tuntevat tietävät, että sen tulisi tarkoittaa melkoista täystuhoa. Kova on ainakin yritys Helalla (Cate Blanchett), joka saapuu Asgardiin. Hän sattuu olemaan Thorin (Chris Hemsworth) ja Lokin (Tom Hiddleston) isosisko ja omasta mielestään – no tavallaan kyllä ihan virallisestikin – Odinin (Anthony Hopkins) kruununperijä Asgardissa. Ainut ongelma on se, että hän sattuu olemaan kuoleman jumalatar ja todellinen bitch. Häneen verrattuna adopoitu pikkuveli Loki, josta on ollut isojakin ongelmia aiemmissa elokuvissa, on harmiton pikkupoikamainen kiusankappale.


Thorilla on Asgardin pelastamisessa joitakin teknisiä ongelmia. Ensiksikin Hela murskaa hänen vasaransa. Toiseksi hän joutuu oudolle planeetalle nimeltä Sakaar, jota hallitsee gladiaattoritaisteluita rakastava ajattelultaan hieman yksinkertainen suurmestari (Jeff Goldblum). Sinne hänet toimittaa koko ajan pullo kädessä viihtyvä nainen, joka paljastuu valkyriaksi (Tessa Thompson). Thor joutuu gladiaattoriareenalle taistelemaan vanhoista kuvioista tuttua Hulkia (Mark Ruffalo) vastaan, mutta tästä tuttuudesta sen paremmin kuin hyvistä väleistäkään ei välttämättä ole taistelussa selviämisessä mitään apua. Ei silti hätää – kun maailma, tai ainakin Asgard, on pelastettava, se on pelastettava.

Jos pitäisi kuvata Thor: Ragnarök -elokuvaa yhdellä sanalla, se olisi ”viihdyttävä”. Se on hauska, siinä on toimintaa, joka… no, toimii. Se pistää asiat hyvällä tavalla överiksi heti alusta alkaen, kun Thor roikkuu kahleissa tulidemoni Surturin (Clancy Brown) edessä. Ohjaaja Taika Waititi on sanonut, että mietti elokuvaa tehdessään, miten kuusivuotias tekisi. Se näkyy lopputuloksessa: elokuva on kuin valtava leikki, jossa sankari selviää kaikesta, mielikuvitusta ei kummemmin sensuroida eikä mikään ole turhan vakavaa. Eläköön lapsenmieli!


Kuten jo todettu, sankarilla on tässä tarinassa riittävä vastus. Hela on esimerkillinen pahis, yksiulotteinen tosin, mutta menköön tällä kertaa. Annan senkin anteeksi, ettei Hela oikeastaan ole Thorin ja Lokin sisar. Marvel-sarjakuvissa hän on Lokin tytär, kuten hänen esikuvansa Hel on viikinkimytologiassa. Thor yrittää siis oikeastaan pysäyttää veljentyttärensä. Mutta veemäinen isosisko on ehkä kuitenkin asetelmana coolimpi kuin setäänsä vastaan kiukutteleva kuoleman jumalatar. Ei olisi tarpeen sanoa, mutta sanon kuitenkin: Cate Blanchett on Helana aivan ihastuttava.

Aiemmissa Thor-elokuvissa on ollut keskeisenä teemana Thorin suhde veljeensä Lokiin. Aiemmat elokuvat nähnyt voi seurata, miten veljeksillä nyt menee. Ei voi välttyä ajattelemasta, että pojat ovat poikia. Saattaa olla, että Thor osaa antaa takaisin hieman paremmin kuin aiemmin.


Aiemmista Thor-elokuvista tuttu Jane Foster (Natalie Portman) ei ole mukana tässä elokuvassa. Joku elokuvasta kirjoittanut väitti valkyrian hahmoa Thorin uudeksi rakastetuksi – tai taisi olla itse asiassa rakastajattareksi – mutta en oikeastaan sanoisi hänen olevan kumpaakaan. Ilmassa on hetkellisesti jotain, mutta se ei johda mihinkään konkreettiseen. Eikä tarvitsekaan. Kuka ehtisi maailmaa pelastaessaan vielä naisia vietellä? Ehkä tällä valkyriallakin oli jotain muuta mielessä, sillä hän vaikutti kyllä sellaiselta luonteelta, että jos olisi Thorin halunnut, olisi tämän ottanut.


Moni katsoja varmaan ottaisi Thorin mielellään. Chris Hemsworth on käynyt taas pari kertaa salilla ennen kuin kuvaukset ovat alkaneet. Jos lihaksikas kroppa miellyttää, elokuvan voi katsoa vaikka vain sen takia. Mutta onneksi jotain on tarjolla niillekin, joilla on toisenlainen maku. Vähän niin kuin jokaiselle jotakin… kiva kiva. Oikein kiva!

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Ovatko herkkä ja vahva vastakohtia?

Uusimmassa MeNaiset-lehdessä (43/2017) naiset kertovat siitä, millä sanoilla he kuvailevat itseään. Juttu liittyy lehden kampanjaan, jossa halutaan kiinnittää huomiota tapaan puhua naisista. No, ihan kiva juttu kai, minusta tosin aihe on kiinnostava ihan vain siitä näkökulmasta, miten ihmiset näkevät itsensä aivan sukupuolesta välittämättä.

No, kiinnostavaa jutussa oli kommentti, jossa yksi kampanjakasvona oleva, Henna Valkeamäki, kertoo, että ”nainen voi olla ihan mitä haluaa ja millainen vain, herkkä tai vahva”. Ajatus on tietysti ihan niin kuin sen kuuluukin olla, jokaisen pitäisi saada olla sellainen kuin on. Itseni silmiin pisti kuitenkin tuo ”herkkä tai vahva”. Jatko ei ole millään tavalla kritiikkiä Valkeamäkeä kohtaan tai ketään muutakaan, joka käyttää näitä ominaisuuksia jotenkin vastakohtina, asia vain mietityttää minua.

Aika usein herkkyyttä ja vahvuutta pidetään vastakohtina. Mutta sehän tarkoittaisi sitä, että jos olet herkkä, et voi olla vahva. Vähän niin kuin että jos olet pitkä, et voi olla yhtä aikaa lyhyt. Minusta herkkyys on kuitenkin omanlaistaan vahvuutta - nämä ominaisuudet eivät sulje toisiaan pois. Herkkä ihminen uskaltaa kokea asiat sellaisina kuin ne ovat, ottaa vastaan vaikeitakin tunteita, eikä sivuuta niitä.

Herkän vastakohta olisi minusta kai lähinnä tunteeton, sellainen, jolta puuttuu herkkyys aistia asioita. Vahvan vastakohta puolestaan on heikko. Se on sellainen, jonka voi rikkoa ja joka ei tule millään enää ehjäksi. Vahva ihminen on sellainen, jota voi satuttaa mutta jota ei voi nujertaa. Vahvuus on sitä, että kestää sen, mitä elämä tuo tullessaan, oli se hyvää ja kaunista ja jotain muuta.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Kyllä pitää olla huolissaan

Pitkään aikaan en ole paljoa muuta ns. televisiosta katsellut kuin Game of Thronesin uudet jaksot. Nyt on tullut kuitenkin nettipalveluista jotain katsottua, jopa suorana katsoin ensimmäisen jakson Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmaa. Se sopii minulle kuin nenä päähän, sillä olen koko elämäni ajan ollut huolissani milloin mistäkin. Melkein luulen, että ohjelmaformaatin keksijät ovat vakoilleet minua ja saaneet sillä tavoin idean ohjelmaansa. Lisäksi ihmettelen, ettei minua ole pyydetty ohjelman tekijätiimiin. No syynä ehkä on se, että minun on vaikea useinkin vastata itse omiin pitääkö olla huolissaan? -kysymyksiini. Mutta jos tarvitsette hyvää toisaalta-toisaalta-ajattelua, täältä sellaista löytyisi.

Harmi että tämän tuotantokauden kysymykset on jo valittu ja mitä ilmeisimmin myös ohjelmat on jo kuvattu. Tajusin liian myöhään lähettää omia huolenaiheitani tarjolle. Olisi ollut niin kiva, kun joku muu olisi antanut vaikkapa näihin vastaukset:

1) Pitääkö olla huolissaan, kun jääkaapissa palaa valo, vaikka sen ovi on kiinni? (Lisähuomautus: en saanut valonpalamista selville sillä tavalla, mitä nyt kuvittelet.)
2) Pitääkö olla huolissaan, kun yhä useammin ei enää pätkääkään kiinnosta, mitä muut minusta ajattelevat?
3) Pitääkö olla huolissaan, kun haluaa tehdä päiväkävelynsä hautausmaalle?
4) Pitääkö olla huolissaan, kun on asettanut elämässään itselleen vain kaksi tavoitetta eikä kumpikaan niistä liity työ- eikä perhe-elämäään (no, sort of ei liity)?
5) Pitääkö olla huolissaan, kun miettii selviävänsä Lontoon-matkasta yhdellä tai korkeintaan kahdella teatterikäynnillä?
6) Pitääkö olla huolissaan, kun nelikymppisenä vaihdoin saunasiiderin saunaolueen?
7) Pitääkö olla huolissaan, kun ei tunnu, että pitäisi olla jostain huolissaan?