tiistai 11. heinäkuuta 2017

Amatsonien kasvatti viihdyttää ylipitkänäkin

Sarjamme ”Keski-ikäinen yrittää tutustua supersankarielokuviin” jatkuu, vuorossa Wonder Woman. Myönnän auliisti, etten oikeastaan tiennyt tästäkään ihmeellisestä naisesta mitään ennen uusimpaan hänestä tehtyyn filmatisointiin tutustumista, paitsi tietenkin sen, että hän on jollain tapaa kerrassaan – no, ihmeellinen.

Eipä hätää, mitään ei tarvitse tietääkään, sillä elokuva taustoittaa päähenkilönsä tarinan varsin perusteellisesti – tai käyttää tähän taustoitukseen ainakin valtavasti aikaa. Diana (Gal Gadot) on elänyt amatsonien seurassa koko salatun asuinpaikan ainoana lapsena. Dianan äiti, amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ei tahdo, että tytär saa soturikoulutuksen, mutta Diana itse tuntee suurta vetoa opiskella taistelun saloja. Niinpä hänestä lopulta tuleekin soturinainen.


Sitten amatsonien maailmaan saapuu häiriötekijä: mereen syöksyy mies lentokoneessa. Ja häntä jahtaavat saksalaiset. Diana pelastaa miehen hukkumiskuolemalta, ja käy ilmi, että tämä on Steve Trevor (Chris Pine), vakooja. Samalla amatsoneille selviää, että ihmiset käyvät sotaa, jossa on melkein koko maailma mukana. Amatsonit uskovat, että kaiken takana on ilman muuta sodanjumala Ares. No, tietenkin Diana lähtee pelastamaan maailmaa mukanaan kuuluisa miekka nimeltä ”Jumalantappaja”.

Steve Trevorille valkenee pian, että Dianalla todella on taistelutaitoja ja lopulta hänelle valkenee sekin, että Ares on kuin onkin olemassa, eikä vain ihmetaitoja osaavan naisen haihattelua. Siinä välissä naureskellaan sille, miltä amatsonien kasvatti näyttää Lontoossa, ihmetellään, kuinka Diana taistelee ylivoimaisesti millaista vihollismäärää vastaan tahansa ja vähän rakastutaankin (tulisempaa olisi voinut se rakkaus kuitenkin olla).


Massiivista maailmanpelastusta saadaan siis nähdä jälleen – ja kyllä, minua se ainakin viihdytti oikein hyvin. Monille tämä on varmasti myös naiselokuva, josta nautitaan juuri sen vuoksi, että siinä nainen pystyy väkivaltaan samalla tavalla kuin elokuvissa tyypillisemmin mies pystyy. Itse en oikein näe erityismerkitystä siinä, että päähenkilö on nainen – merkittävämpää on, että päähenkilön tarina on kiinnostava. Toki aktiiviset naishahmot ovat hyvä asia, mutta onhan heitä nähty. Itse asiassa Dianaa kiinnostavampi naishahmo on yksi tarinan pahiksista, Dr. Maru (Elena Anaya), joka kehittelee saksalaisille tappavia kaasuja. Nainen on oikeasti ilkeänoloinen hahmo, hyvä pahis siis.

Wonder Woman jaksoi siis hyvin viihdyttää minua, mutta on todettava, että sekin lankeaa ylipituuden syntiin. Sinänsä näyttävät taistelukohtaukset olisivat tehokkaampia, jos eivät olisi niin pitkiä. Samoin alun tapahtumat amatsonien asuttamalla saarella on kuten mainittuakin kuvattu liian pitkäkestoisesti. Vähemmälläkin olisi saatu kerrottua se, mikä on olennaista: mikä on Dianan tausta, kuinka hänestä tuli koulutettu taistelija, miksi Ares riehuu ja mikä on Jumalantappaja-miekka. Puoli tuntia naks vaan pois olisi ollut varsin hyvä ratkaisu.

Varsinaisen tarinan ympärillä on ohut kehystarina tai oikeastaan teaser, jossa Diana ihmettelee työhuoneessaan Louvressa vanhaa valokuvaa, jossa hän on elokuvan kuvaaman tarinan muiden sankareiden kanssa. Elokuva alkaa valokuvasta ja päättyy siihen. Se ei ole välttämättä olennaista, vaan se, että valokuva toimitetaan Wayne Enterprises -yhtiön autossa Wayne Enterprises -yhtiön salkussa. Ja me kaikkihan tiedämme, mitä se tarkoittaa. Minäkin voin olla amatööri supersankareiden kanssa, mutta en sentään niin amatööri. Jatkoa odotellessa siis.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Tarvitsenko minäkin mielikuvituspoikaystävän?

Uudet elämäntilanteet vaikuttavat jopa kirjallisuuteen, mitä tulee luettua, joskus tosin viiveellä. Elettyäni reilun vuoden niin sanottua sinkkuelämää (tässä tapauksessa se tarkoittaa kylläkin ainoastaan sitä, että olen parisuhteeton) kirjakaupassa osui käteeni Henriikka Rönkkösen kirja Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Vilkaisin pokkaria ja se näytti niin hauskalta, että ostin sen. Ja totta, sinkkuelämä todellakin naurattaa, ja juuri siksi, että siinä ei ole mitään nauramista. Se on monesti niin kamalaa, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin nauramalla itselleen. Onneksi rakastan sarkasmia muutoinkin.

Kirjansa alussa Rönkkönen kertoo teoksen olevan ”täyttä faktaa ja fiktiota”. Kokemukset ovat joko Rönkkösen itsensä, tuttujen tai mielikuvituskavereiden. Ja tämä onkin paras ratkaisu – yhdistellä oikeaa ja keksittyä ja saada aikaan hervoton tarina. Koska ei sillä ole mitään väliä, onko kaikki totta, kunhan tunnelma on aito. Ja onhan se, sillä Rönkkönen laittaa itsensä hauskasti likoon ihan täysillä, pelkäämättä sitä, että näyttäisi hölmöltä tai tyhmältä. Se on ihan kova temppu, sillä vaikka hän muistuttaakin siitä, ettei ole kokenut kaikkea, mistä kirjoittaa, lukija helposti lukee juuri niin, että hän kertoo omasta elämästään.

Rönkkönen hurvittelee täysillä sinkkunaisen miessuhteita. Mukana on mm. mies, jolta kirjan päähenkilö saa klamydian silmään, pienimunainen mies, joka on maailman paras rakastaja ja ihana mies, joka ei ymmärrä seksistä tuon taivaallista. Tekstin tyyli on ronskia ja saa tosiaan jopa minut välillä nauramaan ääneen. Jostain syystä minua huvitti erityisesti mm. tämä kohta, joka kuvaa rakastelua mainitun pienimunaisen miehen kanssa:

Akti koostui hieronnasta, suukottelusta, hyväilystä ja suuseksistä, ja vain osa siitä oli penetraatiota. Jarmo touhusi niin maan perkeleesti, että siinä ajassa, kun minä lipaisin hätäisesti vahingossa hänen silmäänsä, hän oli jotenkin käsittämättömän taitavasti käynyt läpi koko kehoni, saanut minulle kaksi orgasmia, hieronut hartiani, käyttänyt koirani ulkona, lämmittänyt saunan, pessyt pyykit, rakentanut talon ja tappanut karhun paljain käsin. Tunsin itseni mitättömäksi.

Tarinan miehet kuvataan ajoittain huvittaviksi tapauksiksi, mutta päähenkilö itse vasta huvittava onkin. Toisaalta hän analysoi varsin terävästi sitä, mitä mikin parisuhde opettaa, vaikkei siitä opista sitten välttämättä jääkään mitään käytäntöön kuin vasta pitkän ajan kuluttua, ja siltikin tapahtuu tietenkin lipsumista.

Myös se näkyy selvästi, että sinkkuus on matka itseen. Tämän voi allekirjoittaa: kun on yksin, on pakko miettiä, mitä oikeasti haluaa ja ajattelee asioista. Ja sen selviäminen voi viedä aikaa. Tässä Mielikuvituspoikaystävä jopa yllättää: se ei ole pelkästään kepeää naureskelua sinkun toilailuille vaan käsittelee yksin elävän ihmisen tuntemuksia koskettavastikin, ja oivaltavasti.

Toki Rönkkösen tyyli voi olla joillekuille liikaa, mutta itse arvostan suoraan puhumista enkä erityisemmin pidä asioiden kaunistelusta. Siksi on ihanaa lukea häpykarvahelvetistä ja peräreikämiehestä tai siitä, kuinka ramdom-panon kanssa ei mene aivan putkeen:

Kaikki oli nopeasti ohi, mutta se kesti silti liian kauan. Kumpikaan ei lauennut. Minä olin kuiva kuin pölypallero, ja hän ei tuntenut kumin läpi hirveästi mitään. Harrastimme seksiä muutamassa asennossa. Kondomissa oli verta kuivuneen emättimeni takia. Kaikki glamour oli jossain Cosmopolitanin sivuilla, ei minun asunnossani. Lisäksi pieretti.

Itselleni Mielikuvituspoikaystävä oli oikein miellyttävä lukukokemus. Kuten tiedämme, kipeille asioille ja töppäilyille on joskus hyvä nauraa. Ja jos en olisi sitä jo muuten tiennyt, nyt tietäisin: mitä villimpi sinkkuelämä, sitä vähemmän se on minun juttuni tässä ihan oikeassa elämässä.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Get Out – kivan häiriintynyttä kauhua

Kauhu on siitä jännä genre, että se on ehkä ainut lajityyppi, jota saatan mennä leffateatteriin katsomaan pelkän genren perusteella. Hulluahan se on, koska ei kaikki kauhu ole hyvää, mutta pelkäämisessä on jotain niin alkukantaista, että se kiehtoo. Tietenkään kaikki kauhu ei pelota tai kulje millään tavoin pitkin selkäpiitä. Jordan Peelen kirjoittama ja ohjaama Get Out kuuluu kuitenkin osastoon häiriintyneellä tavalla karmivaa kauhua. Siis ehkä sitä kaikkein parasta.

Chris (Daniel Kaluuya) pääsee vajaan puolen vuoden seurustelun jälkeen tapaamaan tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) vanhemmat. Chrisiä huolestuttaa, miten nämä suhtautuvat hänen ihonväriinsä, mutta Rose vakuuttaa, että he suorastaan rakastavat mustaihoisia. Tämä osoittautuukin tavallaan todeksi: Missy ja Dean Armitage (Catherine Keener ja Bradley Whitford) ovat kovasti kiinnostuneita afroamerikkalaisista, ja kuinkas ollakaan, heillä on monta mustaihoista palvelijaa. Itse asiassa kaikki heidän palvelijansa ovat afroamerikkalaisia.


Chris saa periaatteessa ystävällistä kohtelua, mutta jollain tavalla hän ei osaa rentoutua Rosen kotitilalla. Rosen perheen palvelijoissa on jotain outoa, he eivät vaikuta luonnollisilta ihmisiltä. Rosen äiti on myös tavattoman halukas hypnotisoimaan Chrisin, jotta tämä pääsisi eroon tupakasta. Lopulta Chris joutuukin hypnotisoiduksi aivan huomaamattaan.

Sitten asiat alkavat muuttua vielä oudommiksi. Tilalla on perinteiset juhlat, jonne tulee melkoinen joukko vieraita. Nämäkin vaikuttavat erityisen kiinnostuneilta Chrisistä, tosin erikoisella tavalla: yksikin vieraista puristelee noin vain kysymättä tämän hauista. Yhtä lukuun ottamatta kaikki vieraat ovat valkoihoisia. Tosin ainut mustaihoinen vieras (Lakeith Stanfield) aiheuttaa Chrisille vain lisäahdistusta. Hän näyttää jos mahdollista käyttäytymiseltään vieläkin oudommalta – ja pelottavammalta – kuin Armitagejen palveluskunta. Sitten alkaa olla jo liian myöhäistä lähteä karkuun.

Erityisesti pidän kauhussa siitä, kun se tarjoaa elementtejä, jotka näyttävät kieroutuneilta mutta joista ei heti saa kiinni, mistä niissä on kyse. Ensin tulee jotain hyvin pientä ja omituista, sitten asiat kasvavat hissukseen mittasuhteisiin, joissa todella pelottaa. Tässä Get Out onnistuu minusta. Tokihan kauhua katsomaan tullut leffakävijä arvaa, että tarinaan sisältyy outoja ja/tai karmivia osasia ja että nämä outoudet selittyvät asioilla, joiden toivookin kasvavan pelottaviin mittasuhteisiin. Mutta todellisen häiritsevyyden luominen onkin ihan oma taitolajinsa. Parasta on yleensä kauhu, joka ei perustu säikyttelyyn vaan piinaavuuteen. Get Out tarjoaa ehkä yhden hätkäytyksen, mutta piinaavuutta aika lailla sopivasti.

Elokuvan huumorielementti on Chrisin ystävä Rod (Lil Rel Howery), joka on luvannut hoitaa Chrisin koiraa sen ajan kun Chris on tutustumassa appivanhempiehdokkaisiinsa. Kohtaukset, joissa Rod esiintyy, keventävät tarinaa. En tiedä, onko kevennys hyväksi tarinan kokonaistunnelmalle, mutta pidän kyllä Rodin hahmosta, varsinkin kun hän ei jää pelkäksi pelleksi.

Get Out toimii. Se ei ammu liian kovilla liian aikaisin. Ja sen loppukin on vielä kauhuelokuvalle ehkä jopa epätyypillinen – tai no ainakin voin sanoa, että juuri näin tämän tarinan kuuluikin päättyä. Suosittelen siis.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Saanen esitellä, King Kong – jälleen kerran

Jos olisittte kysynyt minulta vuosi sitten, olisin sanonut, ettei maailma tarvitse lisää King Kong -elokuvia. Peter Jacksonin kaunis mutta aivan ylipitkäksi venytetty versio tästä mahtiapinasta oli melkoinen kärsimys – ja aivan turhaan, sillä jos jokaisesta kohtauksesta olisi leikattu puolet pois, elokuva olisi tehnyt vaikutuksen jopa minun vaativaan mieleeni. Siis, viime vuonna olisin sanonut, että ei enää King Kong -elokuvia, kiitos vaan. Sitten tuli The Night Manager, ja yhtäkkiä Kong: Pääkallosaaresta tuli yksi eniten odottamistani elokuvista 2017. Näin voi käydä, koska minäkin olen vain ihminen, jolla on heikot kohtansa.

No niin, asiaan. Onneksi tämä Kong: Pääkallosaari on omassa lajissaan viihdyttävä elokuva. Itseäni viehätti erityisesti sen 1970-lukulainen tunnelma. Tarina sijoittuu vuoteen 1973, joka on minulle kovin rakas vuosi sitä paitsi.


John Goodmanin esittämä Bill Randa toivoo yhdessä geologi Houston Brooksin (Corey Hawkins) kanssa saavansa rahoituksen tutkimusmatkaan, joka suuntautuisi mystiselle Pääkallosaarelle. Kun rahoitus järjestyy, miehet alkavat koota ryhmää, joka lähtisi matkaan. Yhdysvaltojen vetäytyminen Vietnamista saa sotilaissa aikaan erilaisia tuntemuksia. Everstiluutnatti Preston Packardilla (Samuel L. Jackson) tuntuu olevan lähinnä masennustila siitä, että sotiminen hänen osaltaan loppuu. Niinpä häntä ei tarvitse kahdesti pyytää mukaan. Hänen kanssaan reissuun lähtee sotilaita, jotka olisivat ennemmin matkanneet jo kotiin. Jäljittäjäksi palkataan brittikapteeni James Conrad (Tom Hiddleston), jolla on Special Air Service -tausta. Lisäksi mukaan tulee valokuvaaja Mason Weaver (Brie Larson). Hänen ja Packardin välillä on jo valmiiksi jännitettä, sillä Waeverin suhtautuminen sotaan on aika päinvastainen kuin everstiluutnantin.


Pääkallosaarta ympäröi myrskyrintama, mutta sen takaa paljastuu idyllisen kaunis saari. Elokuvan hienointa kuvaa saadaankin nähdä, kun helikopteriryhmä lentää viidakon yllä. Kun taustalla soi vielä Black Sabbathin Paranoid, ei ole paljoa valittamista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun helikoptereista aletaan tiputtaa pommeja, tulee väkisinkin mieleen ainakin yksi muu elokuva. Viittaus ei liene tahaton.

Elokuvan nimihenkilö ilmestyy, kun helikoptereista aletaan pudottaa pommeja. Säälittävänä tekosyynä väkivallalle esitetään maaperän onttouden tutkimus. Aika monelle tutkimusryhmässä – mutta ei kaikille, eikä varsinkaan katsojille – yllätyksenä viidakosta nousee näkösälle valtava, voisi sanoa jopa liian suuri apina. Kovin yllättävää ei ole, että se haluaa tuhota jokaikisen sitä piirittävän helikopterin – aika moni haluaisi, jos pommeja sataisi päähän.


Ensimmäinen kohtaaminen Kongin kanssa hajottaa tutkimusryhmän konkreettisesti kahteen joukkoon, ja myös henkinen hajoaminen eri leireihin vahvistuu. Conradin seurue keskittyy saarelta pois pääsemiseen, kun taas Packard joukkoineen käy uuteen sotaan, tällä kertaa Kongia vastaan. Ryhmät yrittävät kuitenkin löytää toisensa viidakossa. Ennen kuin näin tapahtuu, Packard ja hänen mukanaan kulkevat, mm. valokuvaaja Weaver – tietenkin, vaikka elokuvan romanssielementti on olematon – törmäävät saaren ihmisasukkaisiin ja heidän luonaan asustavaan sotilaaseen nimeltä Hank Marlow (John C. Reilly), joka on joutunut saarelle lentokoneen tipahdettua ja pitkän muusta maailmasta erityksissä olemisen vuoksi on aivan ulkona aivan kaikesta. Paitsi tietenkin siitä, miten saarella pitäisi käyttäytyä, minne kannattaa mennä ja minne ei. Sitten tietenkin mennään sinne, minne ei kannata mennä. Kuka sitä nyt hörhöä alkuasukkaiden kanssa eläjää kuuntelisi. Ei ainakaan arvonsa tunteva everstiluutnantti Packard, joka haluaa löytää muista erilleen joutuneen miehensä ja tappaa Kongin.

Kong: Pääkallosaari on kuin viikon monsteri -tv-sarja, eräänlainen joka varttitunnin monsteri -elokuva. Saarella elää Kongin lisäksi muutakin poikkeuksellista elämää, josta jonkinlainen olio tai olioryhmä näyttäytyy tasaisin väliajoin. Voi kuulostaa tylsältä, mutta toteutus on aivan viihdyttävä. Entäpä sitten nimihenkilö itse? Kong on ehkä liian suuri, mutta se on myös sekä pelottava että herkkä, mikä on aika hyvä suoritus hahmolta, joka on toteutettu kahden näyttelijän (Terry Notary ja Toby Kebbell) liikkeenkaappaussuoritusten yhdistelmänä ja joka on karvainen kuin… no apina. Katsokaapa vaikka kuvaa, jossa Kong nappaa kämmeneensä veteen pudonneen Weaverin. Sillä kämmenellä ihan jokainen nainen tahtoisi olla, ja se on aika paljon sanottu, kun elokuvassa on kuitenkin mukana tämä jäljittäjä Conradkin.


Conradista ja Weaverista puheen ollen, elokuvassa saisi tosiaan olla hieman enemmän romantiikkaa. Oikeastaan sitä ei ole ollenkaan, enkä mitään imelää nuoleskelurakkaustarinaa kaipaisikaan, mutta jotain pientä, sellaista, että välillä pistäisi hymyilyttämään, kun huomaisi, että henkilöhahmojen välillä selvästi on jotain. Tai onhan siellä jotain. Se näkyy elokuvan lopulla, kun Kong on pelastanut Weaverin hengen ja Conrad ryntää paikalle ja tarttuu naiseen. Mutta hei, olisi käsikirjoitukseen kuitenkin voinut vähän enemmän flirttiä lisätä.

Elokuvan vastakkainasettelut ovat jyrkkiä, mutta mikäs siinä, harvemminhan tämän lajin elokuvissa on kovin syvällisiä henkilökuvia. Weaverin ottamia valokuvia olisin toivonut vielä jollain tapaa enemmän esille elokuvan lopussa – niissähän oli todisteita asioista, joiden ei pitäisi tulla päivänvaloon. Niitä olisi voinut levitellä ainakin lopputekstien jälkeen tulevassa pätkässä. Mutta kokonaisuutena elokuva oli viihdyttävä, ihanan 1970-luvun henkinen ja kauniisti kuvattu. Sain siis muutakin kuin mitä menin hakemaan, kun ostin lipun aiemmin kuvatusta alhaisesta syystä. Ei sinänsä ihan huono juttu.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Beauty and the Beast – oikeaa sadun lumoa vai ei?

Satuelokuvia katsoessa voi palata takaisin lapsuuteensa ja olla se pikkutyttö, joka lumoutui nähdessään prinsessoja, prinssejä, noitia, taikoja, lumouksia ja kirouksia. Satujen parissa uskoo myös siihen, että maailmassa hyvä voittaa ja että jokaiselle väärinymmärretyllekin löytyy oma elämänkumppaninsa. Sekin näyttää mahdolliselta, että kopeasta voi tulla ymmärtäväinen ja julma mieli voi muuttua.

Kaunotar ja Hirviö -sadussa on paljon sadun parhaita elementtejä: tyttö, joka on kaunis kuin kukkanen mutta jota halveksutaan, koska hän pitää lukemisesta eikä siksi ole kuin muut; Hirviö, joka kohtelee toisia niin ikävästi, että haltiatar langettaa hänen päälleen kirouksen, ettei hän voi muuttua takaisin ihmiseksi, ellei joku todella rakasta häntä, vaikka hän on menettänyt kauniin ulkokuorensa; ihastuttava miljöö, jossa taikuus on läsnä.

Valitettavasti en pystynyt näkemään Disneyn Kaunotar ja Hirviö -piirrettyä uudelleen nyt ennen kuin menin katsomaan elokuvan live action -version. Vertailu siihen olisi ihan mielenkiintoista. Joka tapauksessa odotukseni olivat aika korkealla, koska tarina on hieno, ja vaikka tekijöinä ovatkin eri ihmiset, pari vuotta sitten valkokankaille tullut Tuhkimon live action -versio lumosi minut niin, että toivoin kovasti Kaunottaren ja Hirviön tekevän saman.


Bill Condonin ohjaama Kaunotar ja Hirviö on pistänyt kaiken isolleen. Miljöössä on sadunomaisuutta vaikka muille jakaa: Hirviön linna on mahtavan kokoinen, siinä on torneja, kierreportaita, hieno puutarha… Näyttelijöissä on kaarti isoja nimiä: esineiksi lumottuja ihmisiä esittävät – pienen hetken ihmisroolissa ja enimmäkseen ääninäyttelijöinä – mm. Emma Thompson, Ian McKellen ja Ewan McGregor. Päärooleissa ovat Bellenä Emma Watson ja Hirviönä Dan Stevens. (Löytyykö joku, joka on toipunut Matthew Crawleyn kuolemasta? En minä ainakaan. Vieläkään.)

Ehkä juuri isous on elokuvan ongelma. Mikään osanen yksinään ei ole häiritsevän iso, mutta kokonaisuuteen ja varsinkin toiminnallisempien kohtausten kohellukseen katoavat liiaksi tarinan kauniit elementit. Mutta hellyttäviäkin kohtauksia löytyy: erityisen liikuttavaa on tietenkin se, kun Bellen ja Hirviön välille alkaa kehittyä välittämisen tunteita. Bellelle ei ole kotikylässään ollut luetttavaksi kuin muutama kirja, joita hän on innoissaan lukenut uudestaan ja uudestaan. Kun hän intoilee Hirviölle Romeosta ja Juliasta, tämä naurahtaa tarinan tunteissa rypemiselle ja kertoo, että voisi sitä lukea muutakin. Sitten hän vie Bellen paikkaan, joka on nuoresta naisesta lumoavampi kuin mikään: kirjastoon, jossa on kirjoja lattiasta kattoon. Itse samastun tässä Belleen täysillä, ymmärrän, että hän on päässyt paratiisiin. Hän alkaa myös ymmärtää, että hänellä ja Hirviöllä on jotain yhteistä.

Digitaalitekniikassa on puolensa. Sen avulla voidaan todellakin tehdä asioita, joita perinteisemmän elokuvan keinoin ei ole voitu tehdä. Silti tulee sellainen olo, että olisiko ollut parempi, jos Dan Stevens olisi vain maskeerattu Hirviöksi. Ihmisen kasvonilmeiden hienovaraisuus näkyy edelleen yleensä paremmin aidoilla kasvoilla kuin digitaalisilla.

Kaunottaresta ja Hirviöstä on kirjoitettu, että se on ensimmäinen Disney-elokuva, jossa on avoimesti homoseksuaali henkilöhahmo. Asia on aiheuttanut isoakin kohua ainakin Venäjällä. Hahmo on Josh Gadin esittämä LeFou, joka on tämän tulkinnan mukaan ihastunut Gastoniin (Luke Evans), jonka palvelija on. Gaston puolestaan himoitsee Belleä, mutta on aika helposti nähtävissä, miksi tämä ei oikein lämpene hänelle. LeFou on mitä todennäköisimmin kiinnostunut Gastonista muutenkin kuin platonisesti, mutta en kyllä sanoisi, että hän on avoimesti homoseksuaali. Ehkä tämä on Disneylle iso askel, mutta ihmiskunnalle kyllä aika pieni, sanotaanko vaikka näin. Ei se ole avointa, jos vain vähän vihjailee. Ei edes se ole avointa, että LeFoun kasvoille nousee innostunut ilme, kun hän lopun tanssikohtauksessa päätyy yllättäen toisen miehen käsivarsille. Minusta LeFou on aika lailla kaapissa. Menisi nyt vaikka katolle huutamaan, että rakastaa Gastonia. Puhutaan sitten uudelleen.


Kaunotar ja Hirviö ei varmasti ole huono elokuva, sen koheltaminen vain söi mielestäni liikaa sitä, mikä tarinassa on tärkeää. Siksi todellinen sadun lumo katoaa jonnekin. Jos Tuhkimoon vielä vertaa, on myös todettava, että suloisuudessa Lily Jamesia on mahdotonta päihittää, joten vaikka Emma Watson tekee ihan hyvää työtä, hän jää kakkoseksi. Sen sijaan Dan Stevens on aika täydellinen prinssi: kuinka moni näyttäisi syötävältä jopa peruukissa, jossa on jättimäinen rusetti?


Niin, se rusetti on tuolla niskassa...

perjantai 17. helmikuuta 2017

Aukollista argumentaatiota avioliitosta

Retoriikka on hieno asia. Taitavasti argumentoitu puhe tuottaa mielihyvää. Toisaalta argumentaatio on kuitenkin vain argumentaatiota, sanoilla ja logiikalla kikkailua. Seurasin eilen eduskunnan keskustelua Aito avioliitto -kansalaisaloitteesta, ja siinähän tätä kikkailua oli tuntitolkulla. Joskus toivoisi, että puhuttaisiin asioista suoraan niiden oikeilla nimillä – siis asiallisesti mutta suoraan.

Nukuin yön yli ja edelleen teki mieli avata tuota argumentaatiota. Ymmärrän, että sillä pyritään siihen, että oma mielipide näyttäisi totuudelta, mutta joitakin argumentteja on ainakin minun hieman vaikea sulattaa.

1) Samaa sukupuolta olevat eivät voi solmia avioliittoa, koska se ei ole luonnollista.

Avioliitto ei ole luonnonilmiö. Luonnollisuus voidaan asettaa kriteeriksi lakeja säädettäessä toki, mutta sitten meidän on poistettava myös esimerkiksi hedelmöityshoidot kaikilta yksinäisiltä naisilta ja eri sukupuolta oleviltakin pareilta. Kohdellaan kaikkia samalla tavalla: jos lasta ei halua saada / pysty saamaan / suostu hankkimaan miehen ja naisen välisessä sukupuoliyhdynnässä, jota käsittääkseni pidetään sinä luonnollisena menetelmänä, olkoon lapseton. Se on suuri suru, mutta niin on moni muukin asia, joita ihmisen on vain elämässään kestettävä, jos ei joissain asioissa onnistu.

2) Avioliiton tarkoitus on hankkia lapsia. Samaa sukupuolta olevat eivät voi biologisesti lisääntyä keskenään, joten avioliitto ei kuulu heille.

Jos uskoo tähän, avioliiton mahdollisuutta ei pitäisi olla myöskään miehen ja naisen muodostamalla pariskunnalla, joka ei aio hankkia lapsia. On myös kyseenalaista, pitäisikö miehen ja naisen päästä keskenään avioliittoon, jos he eivät jostain syystä pysty hankkimaan keskenään lapsia. Tai sitten meidän on luovuttava luonnollisuusargumentista (ks. kohta 1).

3) Samaa sukupuolta olevien avioliitot tuhoavat yhteiskunnan vakautta.

Avioliittoa pidetään käsittääkseni liittona, jossa nimenomaan halutaan näyttää, että parisuhde on vakaa ja että ihmiset ovat sitoutuneet olemaan toistensa kanssa. Miten vakaiden parisuhteiden lisääntyminen voi vähentää vakautta?

4) Suomi erottuu nyt ikävästi muista Euroopan maista, jotka ovat äänestäneet samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan.

Osa Euroopan maista on puolestaan hyväksynyt samaa sukupuolta olevien avioliiton ja vasta-argumenttina esitettiinkin, että nyt Suomi liittyy niiden sivistysmaiden joukkoon, jotka ovat näin tehneet. Tässä ei ole oikeastaan kyse mistään muusta kuin siitä, miten päin kukakin haluaa katsoa asiaa. Kaikille näkökulmille löytyy sopiva perustelu. Miten olisi vaikka: Suomi on ihan säälittävä, kun se ei ollut eturintamassa hyväksymässä tällaista avioliittolakia ennen kaikkia muita? Tai: Suomen pitää pysytellä viimeisenä Euroopan maana, joka ei hyväksy tällaista avioliittolakia edes maailmanlopun jälkeen? Kaikkinensa ei ole kovin vakaata perustella mitään asiaa sillä, että joku muukin tekee tai ei tee jollain tavalla. Teki se toinen miten tahansa, näkemys voi olla fiksu tai toisaalta myös äärettömän typerä. On varmempaa käyttää omia aivoja.

5) Kaikki samaa sukupuolta olevatkaan parit eivät kannata avioliittoa samaa sukupuolta olevien välillä, koska se vie heiltä mahdollisuuden päästä rekisteröityyn parisuhteeseen.

Kaikkea ei voi saada. Entäs jos joku pariskunta, joka muodostuu miehestä ja naisesta, haluaisikin rekisteröityyn parisuhteeseen? Sitäkin voi pitää epätasa-arvoisena, kun sille linjalle lähtee. Minusta on selkeämpää, että on yksi virallistetun parisuhteen muoto, joka on nimeltään ja sisällöltään sama riippumatta siitä, ovatko pariskunnan osapuolet samaa vai eri sukupuolta.

6) Samaa sukupuolta olevat voivat olla virallisesti yhdessä, mutta sitä ei pidä kutsua avioliitoksi.

Joidenkin mielestä tässä puhutaan vain avioliitto-sanan käytöstä. Tosiasiassa nyt on kuitenkin kyse siitä, mitä sallitaan minkäkinlaiselle parisuhteelle, vaikka joistakin argumenteista voi haistaa yritystä sanoa, että oikeudet erilaisilla parisuhteilla voisivat olla samat, kunhan vain suhteen nimitys olisi erilainen. Jos liiton sisältö on sama, olisi naurettavaa, että sillä olisi kaksi erilaista nimitystä. Se, että jotkut eivät halua avioliitto-sanaa käytettäväksi samaa sukupuolta olevien liitoista, kertoo siitä, ettei tällaisia liittoja haluta pitää yhtä arvokkaina kuin naisen ja miehen välisiä liittoja, sillä tuolla sanalla on pitkä historia, jonka ajan sillä on kuvattu nimenomaan sellaista parisuhdetta, joka yhteiskunnassa on nostettu muunlaisten parisuhteiden yläpuolelle, siis paremmaksi kuin muunlaiset parisuhteet.

7) Lapsen täytyy saada miehen ja naisen malli. Lapsen on parasta elää miehen ja naisen välisessä liitossa.

On erikoinen oletus, että naisparit viettävät aikaa vain naisten kanssa ja miesparit miesten kanssa. Hieman samalla periaatteella voisi kuvitella, että sinkut viettävät kaiken aikansa yksin. Valitettavasti seksuaalinen suuntautuminen tai parisuhteen koostumus ei tee kenestäkään hyvää tai huonoa vanhempaa, oli se millainen tahansa. Minua häiritsee suuresti se näiden argumenttien taustalla oleva oletus, että miehen ja naisen muodostamassa perheessä lapsilla olisi automaattisesti hyvä olla. Itse asiassa tällaisiin liittoihin syntyy hirveät määrät lapsia, joista kukaan ei osaa, halua tai välitä huolehtia, koska lapsia voi hankkia ilman mitään perusteita, harkintaa tai edellytyksiä. Tai jopa niin, ettei itsekään huomaa lisääntyneensä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä ei tullut esille eilisessä eduskuntakeskustelussa, mutta jotenkin tuntuu, että jotkut myös kuvittelevat vaikkapa naisparien olevan jotenkin miesvastaisia. Jos joku ei tunne seksuaalista halua miehiä kohtaan, se ei tarkoita, että hän vihaisi miehiä tai ei haluaisi olla heidän kanssaan tekemisissä. Seksuaalisessa suuntautumisessa on kyse seksuaalisesta kiinnostuksesta ja siitä, mihin se suuntautuu, eikä sillä nyt vain ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä ihminen vihaa. Kukaan ei ole esimerkiksi homomies sillä perusteella, että vihaa naisia, sillä joku nyt vain on homo ihan siitä syystä, että hänen seksuaalinen kiinnostuksensa suuntautuu toisiin miehiin. Tällä vihaamisperiaatteella on mahdollista päätyä myös siihen johtopäätökseen, että biseksuaalit eivät vihaa ketään. On varmaan helppo ymmärtää, että tämä on absurdi ajatus. Biseksuaalit eivät myöskään tunne seksuaalista halua kaikkia maailman ihmisyksilöitä kohtaan. Se tässä sanottakoon, koska jotkut tuntuvat niin luulevan.

Mutta noista negatiivisista asenteista sukupuolen perusteella: olen kuullut miehiä halventavia kommentteja ainoastaan naisilta, jotka elävät parisuhteessa miehen kanssa. On vaikea ymmärtää näkemyksiä, joissa esitetään miehen olevan jotenkin tyhmempi ja yksinkertaisempi sukupuoli, mutta tämä tuntuisi olevan monenkin heteronaisen näkemys. Ikävä kyllä. Tai sitten se ei ole heidän käsityksensä, mutta jostain syystä he silti puhuvat miehistään näin. Tätä on ehkä vielä vaikeampi ymmärtää.

Monia raastaa ilmeisesti eniten se, että lapsi joutuisi kasvamaan ilman äitiä. On ymmärrettävää, että lapsi liimautuu pienenä naiseen, jonka rinnasta saa ruokansa. Tämä ei tee kuitenkaan automaattisesti ihmisestä, jolta erittyy rintamaitoa, parempaa vanhempaa kuin jostakusta toisesta. Vanhemmuus on käsittääkseni aika paljon monimutkaisempi juttu. Ja se ajatus, että mies yksin tai miespari olisi huono huolehtimaan lapsesta tai välittäisi hänestä vähemmän kuin nainen, halveeraa mielestäni aika lailla miesten älykkyyttä, osaamista ja tunteita.

8) Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat aivan yhtä hyviä vanhempia kuin muutkin, mutta sateenkaariperheisiin ei pitäisi antaa adoptiolapsia.

Tätä kutsutaan kai vittuiluksi. Jos mies- tai naisparia oikeasti pidetään yhtä hyvinä vanhempina, miksi heille ei sitten voisi antaa lasta huolehdittavaksi?

No sitten on tietenkin tämä argumentti:

9) Lasta saatetaan kiusata koulussa, jos hän elää sateenkaariperheessä.

Lasta saatetaan kiusata myös esimerkiksi siitä, että hänen vanhemmillaan ei ole varaa ostaa uusinta mallia olevaa kännykkää tai viedä lasta lomalla Thaimaan-lomalle. Tällä periaatteella köyhien ei siis pitäisi saada hankkia lapsia. Tai lasta saatetaan kiusata, jos hänen ihonvärinsä ei ole valkoinen. Muiden kuin valkoihoisten ei siis pitäisi saada lisääntyä Suomessa. Ylipainostakin kiusataan. Mitä jos päätetään, että ylipainoiset eivät saa hankkia lapsia, koska todennäköisesti heidän lapsensakin syövät niin paljon, että heistä tulee ylipainoisia? Lasta voidaan vaikka kiusata siitä, että hänen isällään on hassut hiukset, joten...

10) On kamalaa, kun lapset joutuvat koulussakin kuulemaan, että maailmassa on niin monenlaisia pareja ja perheitä.

Itse asiassa on kauheampaa, että monet ovat joutuneet koko kouluaikansa kuuntelemaan opetusta, joka ei muista, että heitä on olemassakaan. Sellainen koulu, jossa pitää vaieta siitä, että kaikki eivät ole heteroseksuaaleja, on kamala ajatus. Silloin se ei ole koulu, johon kaikki ovat yhtä tervetulleita tai jossa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Mutta tunnistan kyllä tämän ajattelun, että ole vain mitä olet, kunhan olet siitä hiljaa.

Ei lapsi järkyty siitä, jos hänelle kerrotaan, että jotkut haluavat elää elämänsä samaa sukupuolta olevan kanssa. Lapsi pitää ok-asioina niitä, jotka hänelle niin esitetään. On siis turha tulla sanomaan, että parisuhteet samaa sukupuolta olevien välillä sinänsä järkyttävät lapsia. Se sen sijaan varmasti pitää paikkansa, että monia aikuisia järkyttää se, että kaikki eivät elä elämäänsä samalla tavalla kuin he. Siksi heitä järkyttää se, että lapsille puhutaan asiasta. On kuitenkin myös surullista ajatella lapsia, jotka oppivat pienestä pitäen, että heidän pitää ahdistua siitä, että jonkun elämä on erilainen kuin jonkun toisen. Minä uskon, että lapsista tulee tasapainoisimpia, jos he saavat elää ympäristössä, jossa he voivat aidosti valita elämäntavan, joka tuntuu heistä oikealta eikä heidän tarvitse valita tapaa, joka ei siltä tunnu. Muistutan, että tämä koskee edelleen myös esimerkiksi rakastumista eri sukupuoleen kuin mitä itse on.

11) Katsokaa, miten Rooman valtakunnalle kävi, kun siellä homoilu oli hyväksyttyä.

Veikkaanpa, ettei kovin monelta meistä onnistuisi pitää valtakuntaa kasassa tuhatta vuotta. No, vakavasti puhuen Rooman valtakunnan luhistumisen syistä on ymmärtääkseni tutkijoilla eriäviä näkemyksiä. Vaikka en olekaan perehtynyt tuon valtakunnan tuhoon niin paljon, että alkaisin esitelmöidä aiheesta, uskallan epäillä, että sillä, että joku rakasti/halusi/himosi samaa sukupuolta olevaa, olisi asian kanssa kovinkaan paljon tekemistä.

12) Rakkaus on hienoa, ja haluan antaa kaikkien rakastaa, mutta avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle.

Avioliitto on ihmisten mielissä rakkausasia, mutta juridisesti taloudellinen liitto. Käytännössä siis siitä seuraa taloudellinen side, rakkaus ei ole välttämätöntä liittoa ennen, ei sen aikana eikä sen jälkeen. Mainittakoon, että olen itse kyyninen romantikko mutta romantikko kuitenkin. Minusta on siis kiva ajatella rakastumista ja pitää häitä rakkauden juhlana, mutta on hyvä muistaa, että lainsäädännöllisesti avioliitto ei ole rakkausasia.

Rakkaus on paitsi hienoa, myös ihan kamalaa. Se on huumaavaa, raastavaa, jumalaista, riippuvuutta aiheuttavaa, mukavasti jännittävää, karmivasti pelottavaa. Se on kokemukseni mukaan aivan samanlaista, kohdistui se henkilöön, joka on eri sukupuolta kuin itse on, tai ihmiseen, joka on samaa sukupuolta.

Jotenkin tuntuu oudolta, että jos tuossa rakkaudessakaan ei ole eroa, miksi taloudellinen liitto voitaisiin solmia vain miehen ja naisen välillä. Tai sitten joidenkin mielestä rakkaus eri sukupuolta olevien välillä on todella jotenkin erilaista kuin samaa sukupuolta olevien välillä. Joku eduskunnassa totesi, että jos avioliitto on mahdollinen myös samaa sukupuolta olevien välillä, se muuttaa avioliiton miksi tahansa ihmissuhteeksi ja kadottaa sen erityismerkityksen. Avioliitto olisi siis kuin mikä tahansa ihmissuhde? Jos joku haluaa avioliittoon samaa sukupuolta olevan kanssa – tai edes epävirallisempaan parisuhteeseen – ei se todellakaan ole tälle ihmiselle mikä tahansa ihmissuhde. Se on ihan yhtä tärkeä ihmissuhde kuin avioliitto on jollekulle, joka haluaa sellaiseen eri sukupuolta olevan ihmisen kanssa – eikä sitä solmita kenen kanssa tahansa.

Mutta tämä kaikki on samaa argumentaatiohuttua kuin mitä eduskunnassa käytiin. Entäs se suoraan puhuminen? Minulla on tunne, että monia ihmisiä häiritsee samaa sukupuolta olevissa parisuhteissa nimenomaan seksi. Puhujanpöntöstä ei vain voi sanoa, että minä en tule toimeen sen ajatuksen kanssa, että toisten makuuhuone-elämä on erilaista kuin omani. En ala sanoa mitään kenenkään seksuaalisuudesta, koska vain ihminen voi itse arvioida, miten hän kokee oman seksuaalisuutensa, mutta aika usein ihmisiä pelottavat asiat, jotka ovat vieraita ja joista on siksi vääriäkin käsityksiä. Itse myös uskon, että erilaisuuden kanssa on helpompi elää, jos ensin pystyy elämään mielenrauhassa sen kanssa, millainen itse on. Toisten kanssa elämistä auttaa tietenkin myös se, että pystyy näkemään oman totuutensa vain yhtenä totuutena. Itse myönnän, että minulla on vaikeuksia ottaa vastaan jyrkkiä näkemyksiä juuri silloin, kun toinen esittää ne ainoana totuutena tästä maailmasta ja siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Ehkä suoraselkäisimpiä ovatkin siis ne, jotka vastustaessaan samaa sukupuolta olevien parien liittoja sanovat, etteivät ymmärrä. Se on rehellinen lausunto, joka voi ehkä joskus johtaa siihen, että kun jaksaa yrittää ymmärtää, ymmärtääkin. Kukaan ei ymmärrä kaikkea, ja me voimme sallia toisille asioita, joita emme ymmärrä. Itse olen kuitenkin ottanut sen linjan, etten esitä kovin jyrkkiä näkemyksiä asioista, joita en ymmärrä.

Eduskunta ei kokonaisuutena vakuuttunut kaikesta eilen ja aiemmin esitetystä argumentaatiosta sen puolesta, että avioliiton pitäisi olla vain miehen ja naisen liitto. Itselläni olo on helpottunut. Tässä kun on ollut maailmalla pari äänestystä, joissa kävi juuri niin kuin kukaan ei uskonut käyvän. Mutta siis hyvä näin. Yritetään nyt elää kaikesta huolimatta sovussa toistemme kanssa.

P.S. Seuraavalla kerralla muista aiheista. Jos joku nyt on alkanut kuvitella, että tämä blogi ei enää kirjoita muista kuin seksuaalivähemmistöjen asioista.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Homous on siis ihan tosi vaikea asia

Joillakuilla näyttää nyt olevan todella vaikeaa, kun 16-vuotias Tuure Boelius valittiin Gay Gaalassa vuoden homoksi. Ensin perussuomalaisten kansanedustaja Jari Ronkainen kirjoitti blogissaan, että aikoo ottaa asian johdosta yhteyttä lapsiasiavaltuutettuun, sillä onhan se lastensuojeluasia, että noin nuorelle annetaan tuollainen titteli (Boeliuksen iäksi uutisoitiin ensin väärin 15 vuotta, mutta luulenpa, ettei tämä yhden vuoden ikäero ole Ronkaiselle merkityksellinen, vaikka hän kirjoituksessaan vetoaakin suojaikärajaan).

Ronkaisen kirjoituksen jälkeen Sandra Hagman, joka on tutkinut homoseksuaalisuuden historiaa, kommentoi aika tiukkasanaisesti mm. seuraavaa: ”Kritisoijat ja kauhistelijat ovat keskeisellä tavalla ymmärtäneet väärin seksuaali-identiteetin. Kyse ei ole seksistä, vaan kyse on syvien tunteiden, unelmien ja halujen kohdistumisesta.” Juu, ja sitten alkoi nettikeskustelu, jossa ainakin Iltalehdessä on muistettu mainita jälleen mm. sellaiset käsitteet kuin luonnollisuus, aivopesu, eläinseksi, tuputtaminen (jostain syystä ei toistaiseksi tumputtamista), istukan syöminen (luitte oikein), homovouhotus, vääristyneet sukupuoli- ja seksuaalisuuden muodot sekä tietenkin Jumala. Sitäkin on kauhisteltu, kun kouluissakin pitäisi ihan kaikille kertoa, että maailmassa on muitakin kuin heteroseksuaaleja, ja kaikista kauheinta on tietenkin se, että koulussa kerrotaan vielä, että se on ihan ok. Olen todella pahoillani, että joitakuita ahdistaa nyt niin helvetisti. No ei vainkaan.

Miten olisi, jos sovittaisiin, että kenenkään alaikäisen kohdalla ei noteerata ihastumisia ja rakastumisia ollenkaan? Peruste: Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, ettei 16-vuotias poika voi oikeasti tietää olevansa homo vaan hän nyt vaan kamppailee identiteettinsä kanssa. Yhtä hyvin voisi sanoa 16-vuotiaalle pojalle, joka on ihastunut samalla luokalla olevaan tyttöön, että kuule, olet niin nuori, ettet voi vielä tietää, mistä tykkäät. Ja sille pojalle, jota kiinnostaa ensin rinnakkaisluokan tyttö ja sitten luokka-astetta ylempänä oleva poika, muistetaan sanoa, että kyllä sinä vielä joskus osaat valita, kiinnostavatko tytöt vai pojat, koska ethän nyt aidosti voi kiinnostua kummasta vaan.

Joillakuilla tuntuu myös olevan sellainen omituinen ajattelutapa, että nuoret olisivat tyhmiä. Eivät he ole. Jos he olisivat, he saattaisivat tehdä videon, jossa tulevat ulos kaapista, vaikka heillä ei olisi hajuakaan identiteetistään. Mutta kun nuoret eivät ole tyhmiä. Sitä paitsi, iästä riippumatta, en tunne ketään, joka olisi tullut ensin ulos kaapista ja vasta sitten miettinyt, että mikähän se oma identiteetti on. Pitäisin siis Tuure Boeliuksen YouTube-kanavallaan julkaisemaa kaapistaulostulovideota ihan mietittynä juttuna, jonka sisältämään identiteetti"tunnustukseen" voimme uskoa.

On totta, että seksuaalinen identiteetti voi muuttua ja monet huomaavat vasta aikuisina, mikä se on. Mutta silti sen kokeminen kussakin elämänvaiheessa on ihan aito asia. Sitä paitsi ei minulla ole mitään syytä epäillä, että Tuure Boeliuksen identiteetti muuttuisi myöhemmin. Jos lähdetään epäilemään tällaista, sanotaan sitten niille pojille, jotka tykkäävät teineinä tytöistä, että muista sitten, että voit myöhemmin olla jotain muuta kuin hetero. Minusta olisi tämän identiteettiasian kohdalla fiksua lähteä siitä, että uskotaan, mitä ihminen itse sanoo. (Vaikka myönnän, että minua hämmentääkin, jos henkilö määrittelee itsensä aivan ohi seksuaalisen käyttäytymisensä, mutta ei sekään ole minun asiani, vaikka minulla onkin taipumus ajatella, että silloin on kyse itsepetoksesta.)

Nuorissa ei ole käsitykseni mukaan kovin paljoa avoimesti ei-heteroseksuaalisia ihmisiä. Siihen on varmasti monia syitä, mutta juuri siksi onkin hienoa, että Tuure Boelius sai nyt palkinnon ja julkisuutta, joka voi oikeasti rohkaista monia. Voin kuvitella, että koulut ovat monelle ei-heteronuorelle ahdistavia paikkoja. Kouluissa saatetaan puhua muustakin seksuaalisuudesta kuin heteroseksuaalisuudesta, mutta ongelma on se, ettei kukaan näe oppitunneilla oikeasti sitä kirjoa, mikä seksuaalisuudessa on. Ei siellä kukaan naisopettaja sano käyneensä tyttöystävänsä kanssa viikonloppuna elokuvissa vaan asiasta puhutaan kuin se olisi jotenkin sen yhteisön ulkopuolella, missä ollaan. Sitten voidaan elää siinä ihmeellisessä illuusiossa, että tässä yhteisössä ei ole ei-heteroita ja että he ovat niitä, jotka harrastavat omituista seksiä eivätkä tee mitään tavallista.

Vielä rauhoittava ajatus niille, joita tämä ei-heterous nyt ahdistaa niin kamalasti: Ei se kaada tätä yhteiskuntaa eikä edes teidän elämäänne. Jos suhteet samaa sukupuolta olevien välillä olisivat uhka maapallolle, se olisi tuhoutunut jo tuhansia vuosia sitten. Kukaan ei myöskään raahaa teitä väkisin mukaan harrastamaan sodomiaa tai muita kauheuksia. Voitte nukkua yönne rauhassa.