lauantai 3. heinäkuuta 2010

Vadelmavenepakolainen

Ruotsin prinsessahäiden tunnelmissa otin luettavakseni Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen, siis kirjan, jossa kerrotaan suomalaismiehestä, joka on kansallisuustransvestiitti. Paremmin voisi kyllä sanoa, että hän on kansallisuustransseksuaali, koska ei hän halua muuttua vain ulkoisesti toisen kansallisuuden edustajaksi – ruotsalaiseksi – vaan muuttua ihan kokonaan ruotsalaiseksi, koska sisin sanoo niin.

Vadelmavenepakolainen pistää kunnon vauhdin päälle jo alussa. Noin sivulla 40 olin sitä mieltä, etten pysty lukemaan kirjaa loppuun. Se johtui luultavasti liian uskonnollisesta näkemyksestä, alttarin rakentamisesta ja ehtoollisen nauttimisesta ruotsalaisuuden palvomiseksi. Liian sekopäistä, liian ahdistavaa. Vaikka tottahan toki tällaisessa tarinassa pitääkin lyödä yli. Onneksi kuitenkin jatkoin kirjaa eteenpäin, koska se oli kokonaisuutena erittäin kiinnostava lukukokemus. Päähenkilö on selvästi sekaisin, mutta samalla tarina on ainakin traaginen jos ei koskettava.

Päähenkilö Mikko Virtanen on niin perehtynyt Ruotsiin että hirvittää. Ne äärimmäiset teot, jotka hän on valmis tekemään päästäkseen ruotsalaiseksi, ovat hirvittäviä. Sekin on jo pöyristyttävää, että Virtanen pöllii Thaimaassa tapaamiensa ruotsalaisten avaimet ja menee yhden perheen kotiin viettämään ruotsalaista joulua, kun perhe on jälleen jouluna Thaimaassa. Ruotsalaiseen jouluun kuuluvat vaimon ja lapset Virtanen tilaa: vaimo osaa eläytyä rooliinsa, koska hän on näyttelijä.

Vielä kauheampaa on se, että Virtanen lupaa auttaa itsemurhaa suunnittelevaa ruotsalaista historianopettaja Mikael Anderssonia päämäärässään, jos tämä kouluttaa Virtasesta ensin ruotsalaisen. Vapautuva kansalaisuus ja identiteetti menee sitten itsemurhan jälkeen suomalaiselle. Suojatakseen itseään Virtanen tulee tehneeksi yhden perinteisemmänkin murhan. Huhhuh.

Mikko Virtanen on surullinen tapaus siinä mielessä, ettei hänellä ole ystäviä. No, itsepähän on heidät karkottanut Ruotsin palvonnallaan. Ruotsin rakastaminen tuskin olisi karkottanut läheisiä mutta palvonta onkin eri asia. Mikael Anderssonista Virtanen sen sijaan saa aidon ystävän, ja siksipä olisikin ollut ehkä viisaampaa pysyä suomalaisena ja antaa Anderssonin jatkaa Anderssonina, sillä mies saa elämänhalunsa takaisin opettaessaan Virtasta.

Kirjaa ei kannata lukea tosissaan, mutta kyllä se silti jonkinlaista aitoa epätoivoa kuvaa. Miksi ihminen ihailee aina sitä, mitä ei itse ole? Mitä seurauksia voi olla sillä, että ihannoi esimerkiksi jotain ihmistä niin paljon, että näkee hänet virheettömänä? En usko, että Vadelmavenepakolainen varsinaisesti yrittää vastata näihin kysymyksiin, mutta kyllä se herättää vakaviakin kysymyksiä. No, melko lailla se naurattaakin, ja varmasti tulee tartuttua myös Nousiaisen kirjaan Maaninkavaara (jonka muuten löysin jo kovakantisena kirpparilta 2 eurolla).

Vadelmavenepakolainen opettaa myös paljon Ruotsista. Se johtuu siitä, ettei Virtanen hyväksy elämäänsä mitään ei-ruotsalaista. Hänen sisustuksensa on ruotsalainen, hän kuuntelee ruotsalaista musiikkia ja lukee ruotsalaisten kirjoittamia kirjoja. Hän haluaa oppia pitämään myös niistä ruotsalaisista ilmiöistä, jotka kokee vastenmielisiksi. Jollain kierolla tavalla sekopäisen miehen seikkailut saattavat saada myös lukijan rakastumaan Ruotsiin - hieman terveemmällä tavalla tosin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti