torstai 18. elokuuta 2011

Edistystä klassikkohaasteessa – ainakin vähän

Yritykseni lukea kymmenen klassikkoteosta tänä vuonna ei ole edistynyt kovin lupaavasti. Sainpahan kuitenkin parannettua tilannettani hieman lukemalla kaksi lyhyttä kirjaa jo aiemmin kesällä. Ja eihän tuo klassikon arvo pituudesta riipu, vai mitä? (Olisi toki vakuuttavampaa, jos olisin lukenut vaikkapa Alastalon salissa tai Karamazovin veljekset...)

Alicen seikkailut ihmemaassa


En ole varma, olenko aikaisemmin lukenut Liisasta ihmemaassa, mutta nyt ainakin olen. Alice Martinin suomennoksen nimi tosin on Alicen eikä Liisan seikkailut ihmemaassa, mutta sama klassikko on tietenkin kysymyksessä. Teoksen järjetön tarina on kaikille tuttu: Alice tippuu kaninkoloon ja sitten tapahtuu vaikka mitä, missä ei ole mitään järkeä. Alice käy nonsense-dialogia kaalimadon ja Irvikissan kanssa ja kasvaa suuremmaksi ja pienenee pienemmäksi juodessaan ihmelitkuja ja syödessään omituisia sieniä.

Täysin päättömässä tarinassa on parasta se, että se on täysin päätön. Mitään järjellistä juonta ei kannatakaan etsiä, ja on oikeastaan älytöntä, että Disney sellaisen teki uusimpaan Liisa-filmatisointiinsa. Jos juonetonta kirjaa on luettu melkein 150 vuotta innosta puhkuen, kai siitä nyt uskaltaisi tehdä juonettoman elokuvankin.

Olisi hyvä idea lukea toinenkin suomennos Liisan seikkailuista ja tehdä hieman vertailuja. Alice Martinin suomennoksessa ei ole mitään vikaa, mutta Liisaa ovat suomentaneet myös sellaiset kielitaiturit kuin Anni Swan, Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas. Aiheellista olisi lukea myös Liisan seikkailut peilimaailmassa.

Lopuksi pieni esimerkki teoksen hillittömän hauskasta absurdiudesta. Kuninkaallisilla on ongelmana se, voiko Irvikissan, joka esiintyy sillä hetkellä pelkkänä päänä, pään katkaista. Liisa joutuu kuuntelemaan kunkin perustelut:

Pyövelin perustelu kuului, että päätä ei voinut katkaista ellei ollut ruumista josta sen katkaisisi, että hän ei ollut elämässään joutunut moiseen tehtävään, ja ettei hän aikonut näin vanhoilla päivillään ruveta opettelemaan.

Kuninkaan perustelu kuului, että jos oli olemassa pää, sen saattoi myös lyödä poikki, ja pyöveli olkoon höpisemättä.

Kuningattaren perustelu kuului, että jos jahkailu ei loppuisi siihen paikkaan niin hän mestauttaisi joka iikan.



Eläinten vallankumous

Alkuperäisessä 10 klassikkoa -haastelistassani on George Orwellin teos 1984. Nyt kuitenkin luin yllättäen saman kirjailijan teoksen Eläinten vallankumous. Tai sanoisiko sitä yllätykseksi, kun tämä kirja on lyhyempi ja saattaa minut siis nopeammin päämäärääni eli 10 klassikon lukemiseen. No, lyhyydestään huolimatta Eläinten vallankumous ei ole mikään kevyt teos. Itse asiassa se on karmiva kuvaus diktatuurista, oikein pahaa tekee lukea sitä.

Jones-nimisen miehen farmilla elää sika nimeltä Majuri. Se saa muut maatilan eläimet alkamaan uskoa vallankumoukseen. Tiedä sitten, kuinka tosissaan Majuri on, mutta sen kuoltua jälkeen jääneet eläimet todella ottavat tilan haltuunsa ja Jones saa lähteä. Siat ottavat ohjat käsiinsä, ja vähitellen valta nousee niiden päähän niin lujaa, että kaikki hyvät asiat, joiden puolesta eläimet tekivät vallankumouksensa, unohdetaan. Lopulta siat elävät Jonesin talossa kuin ihmiset ja kävelevät kahdella jalalla kuin ihmiset, vaikka juuri ihmisten piti olla kaiken pahan alku ja juuri.

Vallankumouksensa jälkeen eläimet kirjoittavat seinään säännöt, joiden pitäisi päteä siitä eteenpäin maatilalla. Säännöt eivät kuitenkaan pysy muuttumattomina, ja lopulta seinässä lukee tuo tunnettu, järjetön virke: “Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Se nyt on vanha juttu, että valta on vaarallinen asia, mutta Eläinten vallankumous näyttää tämän totuuden varsin tehokkaasti.

Kaikkein karmivinta on katsoa, miten käy työhevoselle nimeltä Jysky. Se uskoo vakaasti siihen, mitä sille sanotaan. Se on ottanut tehtäväkseen tehdä töitä, ja sen ratkaisu ongelmiin on aina lisätä työtekoa. Lopulta Jysky saa palkintona kaikesta uskollisuudesta: se viedään teuraaksi. Samoin aiemmin sankarina pidetystä siasta Lumipallosta, joka oli jopa haavoittunut taistelussa ihmisiä vastaan, tehdään petturi. Lumipallosta kerrotaan aina vain kieroutuneempia tarinoita, ja lopulta virallinen tarina – tai ainakin valtaa pitävien hyväksymä tarina – on se, että Lumipallo on koko ajan ollut ihmisten puolella eläimiä vastaan.

Niinpä niin: eläintenkään diktatuurissa ei ole mukava elää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti