perjantai 4. marraskuuta 2011

Halloween Frankensteinin parissa

Vietimme miehen kanssa halloweenia katsastamalla Frankenstein-filmatisointeja oikein urakalla. Samalla sain monella elokuvalla eteenpäin projektiani, jonka tarkoituksena on katsoa kaikki kauhuelokuvat, jotka on esitelty kirjassa 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. Frankenstein-vertailu oli sen verran hauskaa, että suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin.

Frankenstein (1931)

Aloitimme vuonna 1931 valmistuneesta James Whalen ohjaamasta elokuvasta Frankenstein, joka esittelee ikoniseksi nousseen Boris Karloffin hirviötulkinnan. Elokuva vetikin aivan uskomattomasti mukaansa, vaikka on 80 vuotta vanha ja tietenkin jollain lailla kömpelö nykyelokuviin verrattuna. Hyvä tarina, vaikka se olisi yksinkertainenkin, tekee elokuvasta toimivan. Lisäksi elokuvan hirviö on tavattoman koskettava hahmo.

Elokuva on lyhyt, joten se lähtee liikkeelle selittelemättä tiedemies Henry Frankensteinin (Colin Clive) taustoja sen kummemmin, kuin että hän on kyllästynyt yliopistoon ja lähtenyt yksinäisyyteen tekemään kokeitaan. Kaikki – Frankensteinin morsian Elisabeth (Mae Clarke), miehen ystävä Victor (John Boles) sekä entinen opettaja tohtori Waldman (Edward Van Sloan) - ovat kättelyssä huolissaan Frankesteinista, mutta tämä vain kaivelee hautoja ja rakentaa ihmistään. Mikään ei saa muuttamaan hulluksi tulkitun tiedemiehen päätä.

Hirviöstä tulee hirviö vasta sitten, kun ihmiset alkavat suhtautua häneen vihamielisesti. Henkiin herättyään hirviö on varovainen, mutta Frankensteinin apurina oleva hieman yksinkertainen mies pelottelee häntä tulella, ja kun hirviö tietenkin peloissaan muuttuu hieman aggressiivisemmaksi, hänestä tulee ihmisten mielissä paholainen.



Kaikki menee itse asiassa pieleen vain siksi, että ihmiset suhtautuvat Frankensteinin luomaan olentoon hirviönä. Vain pieni tyttö nimeltä Maria (Marilyn Harris) saa hirviön iloiseksi leikkiessään tämän kanssa hetken. Harmillisesti hirviön väärinkäsitys johtaa siihen, että hän heittää Marian järveen ja tyttö kuolee. Hirviö on teostaan sanoinkuvaamattoman kauhistunut, mutta sitä tunnetta ei kukaan ole näkemässä, ja niinpä hirviö on ihmisten mielissä vertajanoava lapsentappaja.



Lopulta, kun hirviö on aiheuttanut useammankin ihmisen kuoleman ja käynyt – täysin epäloogisesti, sillä miten hän voisi edes tietää, minne mennä etsimään muita tarinan henkilöitä – pelottelemassa Elisabethia, traagista hahmoa lähdetään tappamaan koko kylän voimin. Elokuvan lopussa hirviö jääkin palavaan myllyyn ja katsoja todennäköisesti päättelee, että hän kuolee sinne.

Elokuva hyödyntää varjoja, pimeyttä ja myrskyä luodessaan painostavaa tunnelmaa. Frankenstein kokee olevansa aluksi väärin ymmärretty nero, joka ei välitä edes hullun leimasta, jos onnistuu kokeessaan herättää henkiin ruumiiden kappaleista koottu ihminen. Hyvin nopeasti hän kääntää kuitenkin kelkkansa, joten katsojallekin viestittyy hyvin selvästi Jumalan leikkimisen järjettömyys. Kaiken sympatian saa kuitenkin hirviö, joka tuskin tahtoisi kenellekään pahaa, ellei löytyisi niin monta, jotka tahtovat hänelle pahaa.

Frankensteinin morsian (1935)

Edelleen James Whalen ohjaaman Frankensteinin morsiamen alussa paljastuu tietenkin, että hirviö on edelleen elossa palavassa myllyssä. Tarinan pyörteisiin päästään mukaan, kun jonkinlaisen kehystarinan lordi Byron (Gavin Gordon) alkaa kuvailla paikalla olleelle Percy Shellylle (Douglas Walton) ja tämän vaimolle Marylle (Elsa Lanchester) Maryn kirjoittaman tarinan kauheutta. Tällä tavoin kerrataan Frankenstein-elokuvan tapahtumat. Mary Shelley intoutuu jatkamaan tarinaa, ja niin päästään näkemään, kuinka kauheudet jatkuvat.

Kauheuksiin syyllinen ei tällä kertaa itse asiassa ole niinkään Henry Frankenstein (Colin Clive) kuin hänen entinen opettajansa, yliopistolta pois potkittu tohtori Pretorius (Ernest Thesiger). Hän saapuu tapaamaan Frankensteinia uhkaavan varjon saattelemana, ja katsoja ymmärtää heti, että Frankensteinin olisi hyvä kieltäytyä Protoriuksen yhteistyötarjouksesta. Hassua on se, että Protorius on itse asiassa tieteentekemisessään Frankensteinia pidemmällä: hän on onnistunut luomaan kaikin puolin toimivia hahmoja ihmisistä merenneitoihin, vaikka hahmot eivät olekaan oikeiden ihmisten kokoisia vaan selvästi pienempiä. Todennäköisesti Protorius on pantu esittelemään edistyksellistä tiedettään vain siksi, että elokuvantekijät ovat päässeet esittelemään aikaan nähden edistyksellisiä erikoistehosteitaan. Mutta mikäpä siinä – on mainiota katsella, kun Protorius nostaa Henrik VIII:n näköisen pikku ihmisen pinseteillä ilmaan.

Protorius on kuitenkin sisimmältään itse piru. Hänen tavoitteenaan on luoda Frankensteinin hirviölle morsian, ja saadakseen tavoitteensa toteutettua hän on valmis käyttämään alhaisia keinoja. Lopulta hän laittaa hirviön kaappaamaan Elisabethin (Valerie Hobson), jotta saa Frankensteinin auttamaan itseään. Frankenstein puolestaan esitetään sisäistä kamppailua käyvänä tiedemiehenä, jota tieteen rajojen rikkominen edelleen kiinnostaa mutta joka haluaisi päästä eroon kaikista vaikeuksista, joihin on tieteensä takia joutunut.

Hirviö on edelleen hyvin traaginen ja surullinen hahmo. Häntä pelätään niin, että noitavaino vain jatkuu. Hirviön ulkonäkö pelottaa mm. paimenessa olevan naisen, joka putoaa jokeen. Kun hirviö pelastaa naisen hukkumasta, tämä kirkuu jälleen niin kovaa, että hirviötä jahtaavat miehet tulevat paikalle. Kukaan ei ymmärrä hirviön tapaa kommunikoida – hän aiheuttaa ainoastaan kauhua.

Kuten ensimmäisessä Frankenstein-elokuvassa myös Frankensteinin morsiamessa löytyy kuitenkin joku, joka ymmärtää hirviötä. Tällä kertaa se on metsän keskellä asuva yksinäinen mies, joka on sokea. Mies suhtautuu hirviöön liikuttavan lempeästi. Hän toivottaa tämän tervetulleeksi taloonsa, eikä vaadi hirviötä kertomaan, millaisissa vaikeuksissa tämä on. Muutoin hirviön kohtelu on vieläkin pahempaa kuin ensimmäisessä elokuvassa: hänet mm. sidotaan paaluun ja hänen siinä ollessaan häntä heitellään tavaroilla.

Mutta entäpä hirviön morsian? Hän on niin vaikuttava hahmo, että elokuva kannattaa katsoa loppuun, vaikka se ehkä välillä muuten voi vaikuttaakin kouhotukselta. Hauskasti morsianta esittää sama näyttelijätär kuin Mary Shellyä elokuvan alussa: Elsa Lanchester.



Frankensteinin kirous (1957)

Frankensteinin kirous on Hammer-yhtiön tuotantoa ja se ohjasi Terence Fisher. Tällä kertaa Frankenstein (Peter Cushing) kertoo itse tarinansa. Elokuvan alussa hän on vankilassa, ja aika jännittävää onkin, että aiemmissa elokuvissa yhteiskunta ei ole laittanut Frankensteinia minkäänlaiseen vastuuseen siitä, mitä tämä on tehnyt. Syy kauheuksiinhan on itse asiassa Frankenstein, ei hirviö itse.

Frankensteinin kirouksessa Frankenstein palaa nuoruuteensa, jossa hänellä oli innoittava kotiopettaja. Jo nuoressa Frankensteinissa näkyy kuitenkin piru, joka ajattelee vain itseään ja on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen päämääräänsä. Luodessaan hirviötään Frankenstein lopulta tappaa ilman tunnontuskia erään professorin saadakseen luomalleen olennolle mahdollisimman älykkäät aivot. Hän matkustaa myös toiselle paikkakunnalle hankkimaan äskettäin kuolleen kuvanveistäjän kädet. Vaikka tarina ruumiiden palasista eloon herätetystä olennosta on epäuskottava joka tapauksessa, tuntuu hassulta, kuinka Frankenstein kuljettaa ihmisenpalasiaan. Irti leikatut kädet on kääritty kankaaseen, ja siinä kaikki. Tuskinpa niitä kukaan enää sen jälkeen saisi toimivasti istutettua keneenkään. Onneksi nämä yksityiskohdat eivät vie tarinasta sen kiehtovuutta – eihän Frankensteinin tarina millään tavoin käsittele tieteellistä uskottavuutta vaan mm. tieteenteon etiikkaa sekä ihmisen halua päästä Jumalan paikalle.

Frankensteinin apuri ja ystävä Paul Krempe (Robert Urquhart) alkaa ymmärtää, millaisiin kauheuksiin Frankensteinin tekoset ovat johtamassa. Hän yrittää suojella Elisabethia (Hazel Court), mutta tämä ei suostu jättämään Frankensteinin taloa. Lopulta Elisabeth tietenkin kohtaa hirviön.

Christopher Lee
näyttää hirviönä siltä kuin hänellä olisi runsas kerros käsittämätöntä kasvonaamiota kasvoillaan. Vaikutelma on maskeeraushaavojen kanssa melkoisen kuvottava ja monen mielestä varmasti myös tahattoman koominen. Ikävää tässä hirviötulkinnassa on kuitenkin se, ettei käsikirjoitus anna hirviölle minkäänlaisia sympatiapiirteitä. Hirviö on alusta asti aggressiivinen: hän käy Frankensteinin kurkkuun kiinni ja jatkaa väkivaltaisella linjalla. Tästä syystä Frankensteinin kirouksen hirviö ei olekaan yhtä kiinnostava hahmo kuin vanhempien katsomieni elokuvien hirviö, joka oli väärinymmärretty, syrjitty yksilö, joka tuskin olisi tappanut kärpästäkään, jos ihmiset olisivat kohdelleet häntä inhimillisesti.



Mary Shelleyn Frankenstein
(1994)

Mary Shelleyn Frankenstein on puolestaan Kenneth Branaghin ohjaama ja Frankensteinin rooli yhtä lailla hänen näyttelemänsä. Elokuva pohjustaa Frankensteinin ratkaisut paremmin kuin aiemmat elokuvat. Frankenstein menettää äitinsä sekä opiskeluaikaisen opettajansa professori Waldmanin (John Cleese) sekä lopulta morsiamensa Elisabethin (Helena Bonham Carter). Tämä kaikki saa hänet taistelemaan kuolemaa vastaan niin, että sopii hyvin kysyä, meneekö hän liikaa Jumalan toiminta-alueelle. Mutta niinhän on tarpeen kysyä aika useinkin lääketieteen ja muunkin tieteen kohdalla. Frankensteinin tarina todellakin käsittelee edelleen ajankohtaisia teemoja.

Hirviö (Robert de Niro) on syntyessään niin rujo ja väkivaltainen, ettei hänestä uskoisi löytyvän inhimillistä puolta, mutta niin vain löytyy, kun hirviö pääsee karkuun ja alkaa eräässä mökissä elävän perheen hyväntekijäksi. Hän nostaa sadon routaisesta maasta ja saa hyväksyvää ja kiittävää huomiota, kun ei näyttäydy. Sitten, kun hän viimein uskaltautuu perheen sokean isoisän puheille ja tämä ottaa hänet ystävällisesti vastaan, väärinkäsitys tuhoaa kaiken.



Tässä vaiheessa hirviö tajuaa lopullisesti, ettei tule hyväksytyksi. Hän kiroaa Frankensteinin ja aiheuttaa Frankensteinin pienen veljen kuoleman mutta lavastaa syylliseksi viattoman, joka joutuu murhasta hirteen. Hirviö ei usko, että kukaan muu kuin toinen hänen kaltaisensa voisi hyväksyä hänet, ja tästä syystä hän pyytää Frankensteinia tekemään hirviövaimon. Frankenstein kieltäytyy. Kostonhimossaan hirviö ilmestyy paikalle Frankensteinin hääyönä ja Elisabeth kuolee. Frankenstein on jo niin syvästi hullu, että päättää herättää morsiamensa henkiin. Tämä onnistuukin, mutta siitä huolimatta on ilmiselvää, että tarinan loppu tulee olemaan onneton sekä Frankensteinin että hirviön kannalta.

Ilmeisesti Mary Shelleyn Frankenstein pyrkii näistä neljästä elokuvasta uskollisimmin noudattelemaan elokuvien pohjalla olevaa alkuperäisteosta. Se keskittyy kuvaamaan sitä, kuinka Frankenstein vajoaa syvemmälle ja syvemmälle epätoivoon ja hulluuteen. Se kuvaa myös Frankensteinin ja Elisabethin rakkautta, joka on yhtä aikaa voimakas ja hauras. Ja lisäksi se kuvaa hirviön, joka huomaa, ettei ystävällisyydellä saa itseään onnelliseksi. Silloin on valittava toinen tie – ikävä kyllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti