sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Voi Amy, Amy...

Pian tulee 4 vuotta Amy Winehousen kuolemasta, ja vastikään elokuvateattereihin on tullut Asif Kapadian ohjaama dokumentti Amy, jossa esitetään yksi näkemys siitä, millainen ihminen 27-vuotiaana menehtynyt Amy Winehouse oli. Pari ensimmäistä näkemääni lehtiarvostelua antoivat elokuvalle täydet viisi tähteä, ja melkoisen vaikuttava dokumentti Amy onkin.

Dokumentti näyttää Amy Winehousen luonnonlapsena, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi ja ottanut asioista vastuuta siten kuin aikuisen kuuluisi ottaa. Hän oli musiikillisesti äärettömän lahjakas, mutta ei dokumentin materiaaleissa missään vaiheessa käyttäydy ammattimuusikon tavoin. Tavallaan tämä on ihastuttava piirre, jos ajattelee sitä, ettei Amysta näytä menestyksen johdosta tulevan rasittavaa ylimielistä diivaa. Toisaalta aikuisuuden puute liitettynä järjettömään päihteiden käyttöön tekee keikkailevan ja levyttävän muusikon elämästä surullista kyllä täysin mahdotonta.

On tietysti vaikea sanoa, mikä on tässäkin asiassa muna ja mikä kana. Jotenkin on vaikea välttyä ajatukselta, että asiat eivät ole menossa oikeaan suuntaan, kun Amy dokumentissa riemuitsee, että voi polttaa rauhassa pilveä, kun on juuri muuttanut pois kotoa omaan kämppään, jossa on vain kämppäkaveri eikä moralisoivia vanhempia. Toisaalta siltäkään ajatukselta ei voi välttyä, että jos joku olisi joskus lotkauttanut korvaansa jollekin asialle, Amyn elämä olisi voinut olla toisenlainen. Kuten vaikka sille, että Amy kertoi keskenkasvuisena teininä noudattavansa hienoa dieettiä, jossa syödään hirveät määrät ja oksennetaan ruoka sitten pois. Amyn äidin mielestä tyttären puheisiin ei kummemmin tarvinnut reagoida.

Dokumentti esittää Amyn romahtamisen syyksi sen, ettei hän kestänyt julkisuutta ja ettei hänellä ollut muuta pakopaikkaa kuin päihteet, kun häntä raahattiin keikoille, vaikkei hän ollut lainkaan keikkailukuntoinen. Myös rakkautta esitetään päihdeongelman lähteeksi. Poikaystävä Blake Fielder-Civilin ja Amyn erotessa väliaikaisesti Amy ratkeaa juomaan, ja Blake on myös se, joka tutustuttaa Amyn koviin huumeisiin. Ohimennen mainitaan, että läheiset tekivät kaikkensa auttaakseen Amya, mutta dokumentin materiaalin - niin kuvallisen kuin haastettelujenkin - perusteella mieleen jää lähinnä epäilyksiä, mitä tuo kaikki oli tai oliko se kovinkaan paljon. Pahiksia sen sijaan löytyy vielä lisää: paparazzit ja pilkkaa tekevät televisiojuontajat. Näitä kahta ainakin sietääkin syyttää: Itse en lähestulkoon pystynyt katsomaan salamavalojen välkettä, joka ympäröi Amya hänen kävellessään kadulla. Tuli aika selväksi, ettei hänellä ollut rauhaa, jos hän laittoi päänsä ulos Camdenin asunnostaan. Niin, ja ne televisiossa esitetyt vitsit olivat niin mauttomia, ettei kukaan ansaitse sellaisia osakseen.

Onneksi dokumentissa on myös hetkiä, jolloin Amy esiintyy selvin päin tai riittävän selvänä ja koskettaa yleisöään. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on, kun Amy ja Tony Bennett kohtaavat Abbey Roadin studiolla Lontoossa ja laulavat yhdessä. Amylla näyttää olevan lapsenomaisen vaikea olla idolinsa seurassa suuren ihailunsa vuoksi - vaikka hän varmasti nauttiikin joka hetkestä - mutta silti hän laulaa kuin enkeli.

Dokumentissa on käytetty kaikenlaatuista saatavilla ollutta materiaalia. Tästä syystä se on ajoittain raskasta katsottavaa, kun amatöörikuvaajien huonosti kuvaamien kotivideoiden kuva heiluu eikä sen laatu riitä edes pienelle elokuvakankaalle levitettäväksi. Toisaalta näin Amy näytetään juuri sellaisena kuin hän on, kun hän ei esiinny yleisölle. Amyn kohdalla ei myöskään tunnu, että hän kummemmin esiintyisi edes kameralle, sillä hänestä jää kuva, että hän vain aina oli sellainen kuin oli.

Ehkä Amysta ei olisi pitänyt laulun lahjastaan huolimatta koskaan tulla kuuluisaa. Vaikka hänestä jää toisaalta vahva kuva, toisaalta hän oli luultavasti liian herkkä siihen julkisuuteen, mikä hänen osakseen tuli. Ajoittain dokumenttia katsoessa tulee itsellekin mieleen, ettei Amyn kokemaa julkisuutta kestäisi selvin päin. Tai ainakin täytyisi olla melkoinen tahdonvoima, jos pystyisi julkisuuden paineissa lopettamaan jo pahasti käsistä lähteneen päihteidenkäytön. Laulujen kirjoittaminen oli Amyn tapa käsitellä vaikeaa oloaan, ja surullista onkin, että hän ilmeisesti myös menetti tuon keinon purkaa pahaa oloa, sillä elämänsä loppuvuosina hän ei saanut enää ainakaan julkaistua uutta musiikkia.

Ainakin minut dokumentti pani miettimään, sillä ei se anna - eikä kukaan varmaan voikaan antaa - tyhjentävää selitystä sille, miksi Amy Winehousen elämän piti olla niin traagisen lyhyt. Olisiko Amy ajautunut joka tapauksessa, menestyi musiikissa tai ei, käyttämään hurjia määriä alkoholia ja kovia huumeita? En suoralta kädeltä kuitenkaan menisi allekirjoittamaan ajatusta siitä, että Amy Winehouse oli uhri, vaikka hän olikin niin hukassa elämänsä kanssa. Surullinen hänen tarinansa on - ei kenenkään, oli lahjakas tai ei, kuuluisi kuolla 27-vuotiaana.

Amyn isä on lukemani mukaan kritisoinut dokumenttia. Tietenkin isän näkemys on erilainen. Kuinka erilainen se on, sen voi lukea Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamasta kirjasta Amy, My Daughter, jonka voi ostaa Amazonilta 1,99 taalalla Kindleen, jos sattuu laitteen omistamaan. Itse en voinut vastustaa tuota halpaa hintaa. Ehkäpä kirja näyttää ihan toisenlaisen Amy Winehousen, vaikkei hänen tarinansa traagisuus minnekään katoakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti