torstai 18. helmikuuta 2016

Joy on voimauttava elokuvakokemus

Unelmien pelikirjaa tähdittäneet Jennifer Lawrence, Bradley Cooper ja Robert de Niro kohtaavat uudelleen elokuvassa Joy, joka kertoo tositapaukseen perustuvan tarinan naisesta, joka keksi uudenlaisen siivousmopin – The Miracle Mop – ja nousi ikuisesta rahapulasta bisnesmenestyjäksi. Koska pidin Unelmien pelikirjasta, piti tämäkin nähdä, vaikka en elokuvaa katsomaan mennessäni tiennytkään sen perustuvan todelliseen henkilöön enkä varsinkaan tiennyt sen kertovan siivoamisesta millään tavoin. Elokuva muistuttaa mainiosti siitä, että isot rahat liikkuvat arkisissa asioissa, kuten mopeissa. Eikä se nyt tietysti ihme ole, sillä tottakai joka kotiin tarvittavilla tavaroilla on paljon kysyntää.

Joy (Lawrence) on perheessään ainut, joka saa jotain aikaan. Äiti (Virginia Madsen) on linnoittautunut huoneeseensa katsomaan saippuaoopperaa. Äidistä eronnut isä (de Niro) saapuu samaan taloon, kun uusi naisystävä saa hänestä tarpeekseen. Hän joutuu asumaan kellariin, jossa asuu myös Joyn entinen aviomies ja lasten isä Tony (Edgar Ramirez), jonka kanssa isä ei tietenkään tule toimeen. Lisäksi viimeisiään vetelevässä talossa asuvat Joyn lapset ja isoäiti Mimi (Diane Ladd), joka on kannustava ja helläsydäminen – ainut järjen ääni Joyn lisäksi – sekä tarinan kertoja.


Joyn isä ei jää toimettomaksi naisasioissa vaan löytää deittipalvelun kautta alta aikayksikön uuden, italialaistaustaisen naisystävän Trudyn (Isabella Rossellini). Tämän miesvainaa on rikastunut bisneksillään ja erään punaviinionnettomuuden ja lasinsiruisten käsien jälkeen Joy keksii bisnesidean, johon pyytää rahoitusta Trudylta. Joyn kehittelemä moppi kohtaa tietenkin vastoinkäymisiä, mutta sinnikkyydellä ja suhteilla Joy saa sen menestymään.

Joy kolahti minulla sopivaan kohtaan. Vaikka se ei olekaan Unelmien pelikirjan veroinen elokuva, se on voimauttava tarina siitä, kuinka periksiantamattomuus palkitaan. Joy on myös esimerkillinen siinä, että pitää puolensa – hän uskaltaa vaatia oikeuksiaan isommilta tekijöiltä.

Itseäni ilahduttivat tarinassa myös ihmissuhteet. Päähenkilö Joylle ei ole kirjoitettu imelää rakkaustarinaa bisnesmenestyksen oheen. Ostostelevision Neil Walker (Bradley Cooper), jolla on merkittävä rooli mopin menestystarinassa, ”jää” ystäväksi ja lopulta kilpailija-ystäväksi, eikä Joyn suhde lastensa isäänkään lämpene uudelleen rakkaussuhteeksi, vaikka se läheinen onkin. Joku tarinan henkilöistä toteaakin, että Joy on entisen miehensä kanssa parempi tiimi ystävinä kuin pariskuntana. Jotenkin se tuntuu itselleni juuri nyt lohdulliselta ajatukselta: ystävistäkin on tukea eikä ihminen ole yksin, vaikkei hänellä olisikaan parisuhdetta – ja ystävyys entisen puolisonkin kanssa on mahdollista.

En tiedä, kuinka paljon tarina noudattaa todellisen Joyn elämää esimerkiksi noiden ihmissuhteiden osalta. Millainen todellisuus sitten onkin ollut, yhden pienen yksityiskohdan olisin toivonut olevan elokuvan lopussa toisin: Joyn rakennettua bisnesimperiumin hänen vaatetuksensa muuttuu järkyttäväksi 1990-lukulaiseksi jakkupukulookiksi. Joy olisi saanut edelleen olla oma raikas itsensä – nainen, joka ei suostunut ostostelevisioonkaan mennessään stailattavaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti